Nuo molemmat papit katselivat toisiaan; leikinlasku oli heistä sopimatonta, ja mikä pahempi, he pelkäsivät siinä jotakin ansaa, sillä tuo ankarasti puhdas-uskoinen Emporagrius oli kiistassa liiaksi evankelisen Strängnäsin piispan kanssa, kiistassa, joka sittemmin kävi niin ankaraksi, että Johannes Mathiaksenpoika pantiin viralta pois ja Emporagrius määrättiin piispaksi hänen sijaansa. Tohtori Johannes silitteli hämillään ollen kauhtanansa poimuja; Emporagrius ryhtyi rohkeamielisesti puheeseen ja vastasi:
"Kun teidän majesteettinne vaatii meitä, Jumalan valtakunnan halpoja palvelioita todistamaan uskoamme, niin emme sitä tekemättä jätä; mutta muukalaisen ja vieraan omaatuntoa tuomitsemaan emme ole oikeutetut."
"Teidän korkean majesteettinne läsnä-ollessa", lisäsi tohtori Johannes, "on meille kylliksi siinä, että muukalainen tunnustaa saman Herran, kun teidän majesteettinne eilen tunnusti kaiken kansan nähden."
"Älkää paheksiko, arvoisat isät", jatkoi kuningatar, nyt toista pilliä puhaltaen, "että halusta tahdoin kuulla miten kirkkomme teidän kaunopuheliaisuutenne kautta tulisi voitolle! Senor Pimentelli ei pitkälle pääsne teidän oppinne rinnalla, mutta jos saan päättää hänen maalliseen viisauteensa katsoen, niin on hän sen arvoinen, että hänelle sopii selittää sitä oppia, jota hän näihin asti on rippi-isänsä sanojen mukaan vannonut. Taikka mikä on ajatuksenne, senor?"
"Jos teidän majesteettinne suvaitsee kysyä minulta, niin tahdon alammaisesti ilmoittaa ajatukseni, että nämät minun maalaiseni kaikkien uskon-oppien edessä saavat armoa", vastasi Pimentelli kekseliäästi, osottaen hillottuja espanialaisia fiikunoita, joita jälkiruokana kannettiin ympäri, aterian perästä.
"Olen samaa mieltä", virkkoi tuo vastauksissaan yhtä älykäs Emporagrius, "vaikka en tiedä, tunteeko hänen jaloutensa raamatun hengellistä vertausta fiikunapuusta. Kun se tulee lehdelle, tiedämme että kesä on tulossa. Silloin kaikki harha-opit ovat kuten entisten talvien sulaneet hanget, ja Jumalan sana, joka nyt on pimeyden peitossa pitää silloin oleman maailman valkeutena."
"Silloin pitää oleman yksi lammashuone ja yksi paimen", lisäsi kuningatar. "Teidän tulee tietää, senor Pimentelli, teidän, joka paavia uskotte, että minä olen Ruotsin kirkon paavi; cum grano salis tietysti, ja nämät arvoisat isät ovat minun kardinaalejani. Jätän teidät nyt hänen ylevyytensä, pastori primaariuksen hengellisen huolenpidon haltuun ja tahdon vähän tehdä tunnustuksiani Strängnäsin kardinaalillemme."
Hän lähti syrjäkammioon piispa Johanneksen seuraamana. Oli jotakin hänen sydämmessään, joka kuohahti yli partaittensa ja tahtoi esiin, mutta ei löytänyt sanoja, hänen kevytmielinen äänensä oli käynyt vakavaksi, hänen eloisa katseensa oli käynyt niin miettiväksi, että saattoi aavistaa sen takana syntymättömän kyyneleen piilevän. Hän oli kaunis tällä hetkellä; hän oli paras omasta itsestään, hän oli se Kristiina, jonka maailma harvoin näki, ja jota hän itse ei käsittänyt.
"Muistatteko", sanoi hän, "kerran, 11 vuotta taakse päin, kun kysyin teiltä neuvoa eräässä sydämmen asiassa? Olin silloin 16 vuotias; minusta näyttää, kuin sata vuotta olisi siitä kulunut. Tunnustin teille erään lupauksen…"
"Niin, minä sen hyvin muistan", vastasi piispa huo'aten.