"Kyllin on jo puhuttu tästä, arvoisa isä. Minä näen hyvin, että seison yksin vuorella; sen vuoksi astun alas. Minulla on palvelioita kyllin; tahdon kerran saada suoria ystäviä. Minulla on kyllin velvollisuuksia, tahdon kerran olla vapaa. Vanha opettajani on ollut ensimmäinen ystäväni, hänen pitää myöskin olla viimeinen. Mutta hän on kirkon mies. Minä pyydän, että hän antaa minulle suuren käskyn, ja hän antaa minulle tuhannen pientä. Mitä pitää minun uskoa kirkosta, joka lähettää minun piikojen töihin?"
"Rakkahin röökinä…"
"Älkää enään puhuko mitään! Kirkko on puustavin orja ja ajatuksen tyranni. Kirkko ja minä, me emme mahdu saman katon alle. Mutta te, rakas isä, mahdutte minun sydämmeeni niin kauan kuin elän. Katsokaa, minulla on kuitenkin yksi vuorella; muistakaa minua laaksossa! Nyt on jo myöhäinen, ilta tulee, voikaa hyvin! Ja jos joskus kuulette, että olen poikennut opistanne, niin muistakaa, ett'en opetuksiinne milloinkaan ole sekoittanut opettajaa!"
Näissä viimeisissä sanoissa oli jotakin uhkaavaa, joka jätti okaan tuon hurskaan piispan sieluun. Mitä tahtoi hän? Mitä tarkoitti hän? Ei, hän ei ymmärtänyt tuota suurta rakkauden käskyä; hän piti sitä ajatuskysymyksenä eikä elinvoimana. Ja Tohtori Johannes päätti ensi tilaisuudessa jälleen ottaa esille tämän, kokonaisen elämän katsantotavan perus-aineen.
Vieraat hajosivat pois ja kuningatar jäi yksin Pimentellin kanssa vanhaan Upsalalinnaan. Kun hän meni pois, oli kellonviisari ehtinyt jo puoli-yön aikaa edemmäksi. Kaksi unista kammarineitoa vietti aikaansa dominopelillä kuningattaren makuuhuoneen edessä olevassa kammarissa. Toinen heistä nousi ja laski korvansa avaimenreikään.
"Siellä on taas joku sisällä röökinän luona", kuiskasi hän.
"Se on Rosette, joka riisuu kuningattaren yltä", sanoi toinen.
"Ei, se on miehen ääni. Hän puhuu pikaa ja innokkaasti. Ole vaiti… ei, minä en saata kuulla ainoatakaan ääntä."
"Rosette on vienyt jonkun sisään takaportaita myöten. Täällä on kuten Tukholmassa… Tuntemattomia supattajia, joita ei kukaan näe, kulkee ulos ja sisälle röökinän luona yöllä. Juho Holm, joka nyt nimitetään Leijoncronaksi, vei niitä salavihkaa sisälle linnaan. Kaikki röökinälle laatuun käy. Mitä ihmiset sanoisivat, jos me sellaisia vierailuja vastaan ottaisimme? Älä seiso avaimenreijän luona, se saattaisi viedä sinulta pään."
"Minä näen jotakin mustaa…"