"Älä seiso siellä, Liisa! Sehän on hirveätä… sepä saattaisi olla itse paholainen!"
Nyt asetettiin tuoli avaimenreijän eteen. "En näe enään mitään…"
Sillä välin kun nuo salaiset yöllä kulkevat vieraat, jotka nyt jo kolmatta vuotta olivat kulkeneet, panivat neitosten uteliaisuuden kovalle koetukselle, oli kuningatar vastaan ottanut rauhalliseen makuuhuoneeseensa senor Pimentellin rippi-isän, munkki Guèmesin, jokseenkin vanhan jesuiitan, jonka ajellun päälaen ympärillä olevain harmaitten hiusten johonkin määrään olisi pitänyt hillitsemän panettelioita puhumasta tuosta sopimattomasta ajasta, ja vielä sopimattomammasta vastaan-ottohuoneesta.
Hän puhui kauniisti latinaa hiljaisella äänellä, mutta vilkkaasti ja kaunopuheliaasti. Hänen kunnianhimonansa oli saattaa edeltäkäviäinsä käännyttämistyö perille, nimittäin jesuiittain — Macedonin, Malinesin, Cassatin, von Frankenin — jotka olivat Ruotsiin hiipineet kaikenlaisissa valepuvuissa ja joista kuningatar itse oli kutsunut muutamia. Guèmes puhui palavalla innolla, miten romalaiskatolilaisella kirkolla oli suuret edut kaikkiin väärä-uskoisten harha-oppeihin katsoen; mitenkä se oli ainoa, joka tukevalla järjestyksellään ja tuhatvuotisen muinaisuutensa ja taipumattoman voimansa kautta, jolla se voitti omattunnot, saattoi selvyyttä ja sopua ajan sekaviin tuumiin. Se yksin oli Pietarin kallio, jota kuoleman valtakunnan portit eivät saattaisi voittaa. Ilman sitä ei löytyisi mitään onnea maailmassa eikä autuutta taivaassa. Protestanttisuus oli ainoastaan tämänpäiväinen intoisuus, joka jo huomenna olisi haihtuva. Katolilainen kirkko käsitti kaikkia aikoja ja kaikkia omia-tuntoja.
Kuuntelia osotti malttamattomuutta. Hän solmieli silmukoita ja solmuja punaiseen silkkinauhaan, kierteli nauhan sormensa ympäri ja antoi sen jälleen kiertyä sormesta pois, ilman että hän tuota ensinkään ajatteli. Hän tunsi nuo opit; niistä ei hän piitannut. Hän keskeytti puhujaa ja kysyi:
"Mitä tuo on: voittanut omat-tunnot?" Munkki Guèmes puhui tarpeellisella varovaisuudella kirkon virheettömyydestä, se kuin ei sallinut hairauksia sen kerran muodostetusta opista.
"Tutkitteko te sydämmiä? Panetteko te kahleihin vapaan tahdon?" huudahti kuningatar kiivaasti.
"Rippi käy aina synnin anteeksi antamuksen edellä", vastasi munkki hämmästyneenä tästä odottamattomasta kapinoitsemisesta.
"Jaa, minä tiedän. Te olette polttaneet Hussin, Savonarolan, Giordano Brunon, te olette rääkännyt Galileita, te saisitte jonakuna päivänä halun polttaa minunkin, ellen olisi palamaton. Jättäkäämme tuo, isä, me käsitämme toisemme. Ei ajatusta hallitseva valtanne minua peloita, se on tyhjää lorua; mutta sanokaa minulle: millä tavalla käsittää teidän kirkkonne kristillistä rakkautta?"
Guèmes puhui viehättävästi hyvien tekojen äärettömästä merkityksestä autuuden voittamisessa. Protestantit tyytyvät opin esittämiseen; katolilaiset sen käytäntöön sovelluttavat. Taaskin Kristiina näytti maltittomalta.