"Pyhä neitsyt on lahjoittava teidän majesteetillenne täydellisen käsityksen kirkkomme totuuksista", vastasi munkki Guèmes, joka ei kokonaan voinut tukehuttaa katkerasti pettynyttä toivoansa noin ylhäisen uskonsa muuttajan uutteruuden suhteen, ainoan autuaaksi tekevän kirkon hyväksi.
"Toivon sitä", sanoi kuningatar ilomielisesti ja osottaen niin vähän hengellistä hartautta kuin suinkin. "Pyhä neitsyt on kyllä valaiseva niin epäpyhää neitsyä kuin minä olen, naimattoman suurista eduista ja monesta muusta, joka teidän kirkossanne minua miellyttää. Tulen teidän luoksenne, mutta en joutuakseni uusiin kahleisiin, vaan heittääkseni pois vanhat. Kirjoittakaa Macedolle, että olen päätökseni tehnyt. Saatatteko luottaa sanansaattajaan?"
"Minä lähetän veljeni, jolla on virka espanialaisessa lähetystössä."
"Mutta kuolemaksenne, ei mitään varomattomuutta! Menkää nyt levolle. Te olette rauhoittanut minua romalaisen kirkon suhteen, tiedän nyt, että se ei tunkeile minun mielipiteitäni häiritsemään; sitäpä juuri tahdoin tietää. Muistakaa, että jos minä osotan paaville ja teidän prelaateillenne tarpeellista kunnioitusta, vaadin minä vaihetukseksi täydellisen vapauden ajatuksilleni. Toivon teille hyvää yötä."
Munkki Guèmes katosi yhtä hiljaa, kuin hän tullutkin oli, mutta oli käynnistään saanut sen mielipiteen, että hänen voittonsa melkein oli tappion kaltainen. Siitä ei kuitenkaan saanut Romassa mitään puhua.
"Mitä me kapinoitsialla teemme?… Malttamusta! Kun meillä kerran on tuo rara avis häkissä, niin ei hän enään rapistele…"
Kristiina kuningatar oli kauan epäillen ajatellut tätä askeletta. Se oli nyt tehty. Hän tunsi itsensä levollisemmaksi. Mutta jokin epämääräinen hänen sydämmessään, jälkiloiste tähdestä, ajoi unen hänen silmistään. Hän tarvitsi keveämpää, iloisempaa vastapainoa kapinallisille ajatuksillensa. Hän avasi kirjan, jonka sisällys oli niin vähän teolooginen kuin mahdollista. Ja tämä keino auttoi mainiosti. Kun Rosette astui sisälle varpaillaan, oli isäinsä uskosta luopunut nukkunut lukiessaan Ovidiuksen Metamorfooseja.
21. Stamnul Sarai.
Noin itsekylläinen ja täytyy kuitenkin äkki-arvaamatta antautua kokonaan toisen haltuun.
Itätuuli puhalteli Persian yrttitarhoista, astuskeli siivet lerpallaan Armenian vuorten yli, otti lyhyen askeleen Bosporin poikki ja henkäsi vielä ruusutuoksua, kun se hiljaisella suhinalla laskeutui Stambulin palatseille. Täällä näytti se menevän levolle lauhkeana lokakuun iltana. Mitä vartenpa se olisi vaivannut itseänsä lähtemällä pitemmälle matkalle sumuista länttä kohden? Se etsi jotakuta, jota ei se löytänyt; se oli saanut tehtävän itämaisilta tähdiltä eikä voinut sitä toimittaa. Pimeän tullessa se vielä lähti retkeilemään tuon lumotun kaupungin ympäri, rakastui kuuvaloon, joka oli laskeutunut Kultaisen Sarven väräjäville laineille, haparoitsi Aja, Sofian harmaita muureja pitkin, suuteli seraljin portaita, kierieli kuten koira ja uinahti pois.