Hän, jota se etsi, istui seraljin sisimmäisessä, enimmän piilossa olevassa huoneessa. Vanhassa seraljissa asui kirjava joukko entisien sulttaanien puolisoita, ne jotka olivat jääneet upottamatta, kuristamatta ja naittamatta jollekin, jotta silläkin tavalla heistä päästäisiin. Siellä oli vielä jäljellä enemmän kuin sata entisiä kaunottaria, leskiä, jotka ennen muinoin olivat mahtavia olleet, olivat nyt lapsineen elätettävinä. Ne olivat ne, jotka sulttaaneille Osman IV:nnelle Mustafalle, Murad IV:nnelle ja Ibrahimille olivat synnyttäneet poikia tahi tyttäriä. Heitä, ja varsinkin Ibrahimin äsken mahtavia leskiä, jotka ambralta olivat tuoksuneet ja ruusuvedessä kylpeneet, ei valtiollisista syistä voitu surmata.

Komeassa uudessa seraljissa, joka muodosti kylkirakennuksen sulttaanin palatsiin, oli sitä vastoin hyvää tilaa, koska tuon 11:ta vuotisen padischan ei vielä tarvinnut ylläpitää haaremia. Hänellä oli kuitenkin puoliso, yksi ainoa, sulttaanitar arvoltaan ja oikeuksiltaan, hänen oma valitsemansa, muftin siunaama ja valtakunnan suurien hyväksymä, mutta tämä ei kuitenkaan vielä ollut chasseki, ei ollut vielä kaikkia, mitä puolison olla tulee. Ja kummallisinta tässä palatsissa, jossa lakkaamatta naiskavaluus, vallanhimo ja kateus juonitteli, oli se, että tuo ainoa ja liika aikainen puoliso, Hagar Sulttaan, oli sovinnossa jakanut uuden seraljin komeat asuinkerrat äiti-sulttaanittaren kanssa, Ibrahimin lesken, Tarchanin, joka oli venakko synnyltään, ja oli vallanperiän, nykyisen padischan äiti, sekä sen vuoksi korotettu kaikkia sulttaanittaria ylhäisemmäksi, kaliifi-äidin arvoon, eli validiksi. Tuo tuttavallinen sopuisuus kahden noin luonnollisen kilpailian välillä, oli noitten taika-uskoisten osmanilaisten mielestä käsittämätön, he siinä näkivät jonkunlaista lumousta. Hagar Sulttaania ympäröitsi tuntemattoman sukuperän ja suuren kulta-aarteen salaisuus. Hän ei ollut kuten nuo muut, ostettu orjatar, hän tuli, ei tietty miten eikä mistä, ja hallitsi ensimmäisestä esiintymisestään kaikkia. Sillä tavalla Ginnistaanin haltiat astuivat kuolevaisten luo. Suurvisiiri Kuprili oli ainoa, joka tiesi enemmän, mutta hän piti sen asian omana tietonaan.

Tuo hunnun ja haremin verhojen taakse piilotettu nainen vaikuttaa itämaan historiaan paljoa enemmän, kuin länsimaalainen saattaa aavistaakkaan. Orjatar, joka sulttaanittareksi ylenee, padischan sisaret ja tyttäret, paschojen kunnianhimoiset puolisot, kaikki he kehräävät lankansa valtakunnan näkyväisen johtajan ympäri. Se validé, joka oli hallinnut ennen Tarchania, oli valtioviisain ja innokkain nainen, mikä siihen asti oli osmanien joukossa esiintynyt. Hän oli ollut sulttaani Ahmedin puoliso, oli Murad IV:nnen ja Ibrahimin äiti, Muhamed IV:nnen iso-äiti, ja syntyisin kreikkalainen; Mahpeiker oli hänen nimensä ja hän oli satumaisen ihanuutensa takia nuoruudessaan saanut lisänimen Kösem, kuun-olento. Ylevämielisenä ja rohkeana, viisaana ja hyväätekeväisenä, mutta liian vallanhimoisena oli hän 33 vuotta, neljän sulttaanin aikana, ollut valtakunnan todellisena hallitsiattarena, kun hän vihdoin kukistettiin spahien kapinan kautta ja kuristettiin akkunaverhon nuoralla. Hänen jälkeläisensä Tarchan oli heikko ja myöntyväinen; hän olisi pian joutunut kaikkien suosikkien saaliiksi; siksi tahtoi Kuprili hänen rinnalleen asettaa sulttaanittaren, jota lahjojensa ja intonsa puolesta saattoi verrata kiitettyyn Kösemiin. Hän ei ollutkaan väärin tätä asiaa laskenut, Hagar Sulttaanilla oli erinomainen voima viehättää ja miellyttää ihmisiä. Kun hän oli ollut vasta kaksi kuukautta seraljissa, niin ei nuori sulttaani enään viihtynyt ilman häntä, Tarchan näki hänessä taatuimman tukensa, valtakunnan oikeuston jäsenet kuuntelivat hänen neuvojansa ja janitscharit, jotka sulttaaneja hallitukseen asettivat ja heitä kukistivat, olivat hänelle täydellisesti kuuliaisia ja uskollisia. Kuprili näki työnsä kasvavan häntä itseään korkeammaksi; mutta hänellä oli kuitenkin valta, hän ei huomannut itse mitenkä tuo uusi sulttaanitar johti hänen neuvojansa, sitä oikeutta itselleen vaatimatta. Vallan korkeuksien alla kuohui, tavallisuuden mukaan, ylhäisten, hovin, kasarmien kateudet ja juonet. Hagar Sulttaan tiesi sen aivan hyvin; hänen hallitustaitonsa oli terien välissä tanssimista, nuoralla tanssian temppuilemista terävillä veitsillä, mutta näihin asti kaikki oli hänelle onnistunut, ja jokaisessa vaarassa päätti hän tulla vielä toista vertaa varovaisemmaksi. Kerran oli hän kuitenkin tuleva chassekiksi, sitten validéksi; hän tulisi saavuttamaan sen maalin, johon hän niin hartaasti oli pyrkinyt, hän oli tahtonut olla kaikki, mutta tullaksensa kaikeksi, täytyi hänen ensin näyttää mitättömältä.

Silloin tuli muutos, jota hän kaikista vähimmän odotti: uusi voima astui odottamatta ja vastustamattomana tuon tulevan validén järkeviin tuumiin.

Seraljin itäinen kylkirakennus oli rakennettu kolmikertaiseksi. Alimmaisessa asui vartiat ja palveliat; toisessa validé Tarchan; kolmannessa Hagar Sulttaan. Nuo molemmat yläkerrat olivat suorakohtaisessa yhteydessä nuoren sulttaanin jokapäiväisten asuinhuoneitten kanssa, joihin koko valtakunnassa äidillä ja puolisolla yksin vain oli vapaa pääsy. Kaikille muille oli kaliifi puoli-jumala, profeetan varjo, jonka edessä tavalliset kuolevaiset ainoastaan harvoin monien menojen kestäessä ja vartiajoukkojen välistä kulkien saivat vihdoin armon lyödä otsansa lattiaverhoa vasten.

Tarchan, joka pelkäsi huolia ja epämukavuutta, tahtoi halusta häiritsemättä seurata mieltänsä, pukea itseänsä hienosti, ja koristella itseään kalleilla koruilla, sekä kylpeä hyvänhajullisissa kylvyissä, nähdä tanssia ja kuunnella soittoa. Huolenpito nuoren kaliifin kasvatuksesta kuului yksinomaan puolisolle ja suurvisiirille; mutta joka aamu kello 9 aikaan tuli sulttaani äitinsä luo, kuullaksensa, mitenkä hänen terveytensä laita oli, ja joka ilta kello 6 tuli validé poikansa luo, hänen kanssaan yhdessä kuullaksensa imaamin pitävän ezania, iltarukousta. Hagar Sulttaan käytti hyvin vapaasti etujansa. Hän piti aamutunnit omia opintojansa varten, joita hän harjoitti itämaan enimmän kiitettyjen viisaitten johdolla: juutalaisrabbini Samuel Adorbin, hovi-tähtientutkian Hussein Effendin, historioitsiain Asifin, Weschidin, Hadschi Khafan, Minarfaden ja aikakautensa nerokkaimman matkakertoilian Ewlian johdolla. Muut päivän tunnit hän jakoi valtioasioihin, seraljin järjestämiseen ja ollaksensa läsnä nuoren kaliifin opetustunneilla.

Kello 6 hän myöskin oli iltarukouksessa, aina huolellisesti jättäen etusian validélle, ja varovaisesti estäen häntä joutumasta äidilliseen mustasukkaisuuteen. Muetzzin eli kirkon palvelia oli lakannut huutamasta yksitoikkoisia huutojansa minareetissa: "Allah bismillah! Jumala on suuri. Löytyy ainoastaan yksi Jumala, ja Muhamed on hänen profeetansa." Hagar Sulttaanin oli tapana viettää rukouksen jälkeen pari tuntia kahden kesken tuon nyt 11-vuotiaan herransa, puolisonsa seurassa. Nämät tuttavalliset kotihetket olivat virkistyttäviä pojalle päivän läksyjen ja vaivojen perästä. Hän makasi pitkänään keltaisella silkillä päällystetyllä leposohvalla, pää nojaten Hagarin helmaan. Hagar oli laskenut hunnun pois ja oli puettu sulttaanittaren kalliiseen pukuun, lyhyeen vaalean punaiseen tunicaan, jota persialainen saali piti koossa, avariin sinisiin housuihin, kulta-ompeluilla koristettuihin valkoisiin silkkikenkiin, kultaisiin rannerenkaisiin, sormuksiin ja korvarenkaisiin. Hän oli ikään kuin itämaita varten syntynyt. Joka ennen oli hänen nähnyt, hänen kapeassa länsimaisessa puvussaan, olisi sanonut, että hän nyt oli luonnollisessa muodossaan. Sulttaani Muhamed IV ei enään ollut seitsemänvuotias poika, joka kerran Hagarille kurkoitti tärkeän narsissa kukan. Hän oli kasvanut pian, oli hoikka vartaloinen; kasvonpiirteet olivat käyneet epämääräisemmiksi ja ilmaisivat jotakin tuosta poikamaisesta puolikypsyneestä, joka on ensimmäisen nuorukais-iän tunnusmerkkinä. Mutta hän oli kuitenkin Osmanin heimon jälkeläinen ja ihana kuten kuva; hänessä oli puhtaan itämaisen perikuvan ohessa äitinsä venäläiset ja iso-äitinsä kreikkalaiset piirteet. Tuo surunvoittoinen, uneksiva vakavuus hänen kauniissa syvämielisissä silmissään ilmaisi ennemmin 15-vuotiaan ennenaikaista kypsymistä, kuin 11-vuotiaan surutonta ikävuotta. Kaliifi ei ole koskaan lapsi. Tämä poika oli aikaisin ylhäiseen arvoonsa kasvanut. Hän oli seitsemän vuoden vanhana vahvistanut kuolemantuomioita ja maanpakolaisuuteen määrännyt uskottomia palvelioita; hän oli kymmen-vuotiaana sanonut eräälle paschallensa: "mene tiehesi, sinä imet tyhjiin minun kansani!" ja toiselle: "tottele, taikka minä panen pääsi jalkojesi eteen!" Ja kun eräs päätuomari, jolle hän sanoi: "otatko sinä lahjoja, sinä?" uskalsi vastata: "noh, kuuleppas, rakas lapsi, kuka sinulle on tuollaista uskotellut?" — niin noitten sanojen takia meni pää sekä tuomarilta että hänen suosialtaan.

Palvelevien hovipoikien, eunukkien ja orjattarien joukko oli kislar-agan johtamana vetäytynyt pois etuhuoneisiin. Yksi ainoa komea lamppu täynnä ambratuoksua, loi loisteensa leposohviin, silkkitapeeteihin, raskaisiin ovi-verhoihin ja kuvastinkehyksiin kiinnitettyihin pieniin akkunoihin. Sulttaanittaren katse oli äänettömässä ihailussa luotuna tuohon ihanaan poikaan, hänen herraansa, hänen sankariinsa, hänen hoitolapseensa, joka kerran olisi todellisuudessa tuleva siksi, mikä hän nyt oli ainoastaan hänen unelmissansa, hänen puolisoksensa. Siellä tuntui hänen sydämmessään jotakin kummallista, tuntematonta lämmintä. Hän ei käsittänyt itseänsä; hän tunsi itsensä niin hajonneeksi, katsellessansa tuota lasta, ikään kuin hän olisi kadottanut kaiken sen itsensähallinnon, mikä näihin asti oli ollut hänen voimansa ja hänen olemuksensa perijuurena. Hän oli tässä silmänräpäyksessä kokonaan unohtanut kaiken vallanhimonsa, kaikki itsekkäisyyden kylmät tuumat, ainoastaan yksi ajatus oli hänellä selvä: tuon pojan edestä olisi hän saattanut uhrata henkensä!

Hän lykkäsi äidillisellä hellyydellä tummat hiukset pojan ahavoittuneelta otsalta ja sanoi hänelle: "Onko sieluni silmä väsynyt?"

"Ei", sanoi poika. "Olen ollut miekkailemassa. Mustafa aga antoi minun lyödä hyenalta pään poikki."