Orjattaret jäivät vartioitsemaan etuhuoneisiin, Hagar jäi yksin uskollisen Sabinansa kanssa. Oli tullut Ruben Zeviltä kirje kyyhkyspostissa.
"Tyttäreni", kirjoitti juutalainen, "Israelin toivo lähenee toteutumistansa, samalla kuin päiväni lähenevät loppuansa. Olen sisään koonnut kaiken kullan minkä suinkin olen saanut, voidakseni ostaa sulttaanilta pyhän maan. Hyvin varustettu, 11,000 miehinen sotajoukko, joista toinen puoli on juutalaisia, toinen arapialaisia, on Aleksandriassa valmiina lähtemään veljesi Benjaminin johdolla laivassa Aleppoon. Nyt tarvitaan ainoastaan sulttaanin fermaani eli julistus, jotta Israel saisi takaisin isäinsä perintömaan. Ostohinta on lähetetty luotettavan vartiaväen muassa Argyropyloksen kauppahuoneelle Konstantinopoliin, jotta se siellä vaihetettaisiin fermaaniin, ja tämän täytyy tapahtua ennen Veadarin 14 päivää, purimjuhlaa lain vuotena 5413 ja Hedschrasta 1063. Sen pitää olla riemuvuosi koko Abrahamin siemenelle. Israelin Jumala suojelkoon palveliaansa ja hänen lapsiansa, että meidän silmämme näkisivät hänen kunniansa!"
Tuo kiittämätön! Hän laski hajamielisenä kirjeensä siihen kalliiseen norsunluiseen lippaaseen, jonka hän oli Kristiina kuningattarelta saanut. Kun hän otti vastaan tuon lippaan, oli hän heti harmissaan aikonut lähettää vangitun Ruotsalaisen poikki hakatuin korvin viemään kuningattaren puoleksi kuluneet kengät takaisin. Taas kohta tämän jälkeen tuumi hän viskata lahjan tuleen. Nyt oli Kristiina unohdettu. Kaikki, mikä näihin asti oli kiinnittänyt ja anastanut tämän aina itsetietoisen, aina laajalle katselevan, aina lakkaamatta valtaa ja tietoja janoavan hengen, oli nyt yht'äkkiä pois kadonnut ikään kuin sumu aamu-auringon paistaessa. Niin kokonaan oli uusi, ennen aavistamaton tunne hänen vallannut, että kaikki, joka ei ollut sen lumouspiirissä, tuntui hänestä mitättömältä. Hän käsitti, että iso-isänsä, Ruben Zevin korkein ja hartahin mieli-ajatus, hänen elämänsä syvimmässä salaisuudessa piilevä ja innokkaasti toivottu maali — se maali, jonka vuoksi hän koko pitkän ikänsä aikana oli koonnut, perustanut ja suunnitellut — nyt oli kypsynyt ratkaisevaan toimintaan. Juutalaiset voittaisivat takaisin Zionin ja luvatun maan, Israel juurtuisi siihen ja perustaisi sen maailman-vallan, jota tämä kansa kaikessa hajanaisuudessaan ja halvassa tilassaan ei koskaan lakannut toivomasta. Hän, Hagar, olisi tämän asian voimallisin ase, sen vaikutuksen kautta, kuin hänellä oli sulttaaniin ja hänen vallanpitäjiensä neuvon-antajiin. Sitä vartenpa hän oli Ruthin tytär; sitä varten hän oli tänne lähetetty, sitä varten hänestä piti tulla sulttaanitar ja validé. Hänen piti hallita itämaita, jotta hän uudestaan voisi voimaansa asettaa Israelin kansan, nostaaksensa maailmanhistorian saranoiltansa ja pannakseen toimeen uuden Messiasvaltakunnan.
Mutta mitä tämä kaikki nyt häntä koski? Mistäpä arvosta hänelle oli vanhuksen unelmat? Mitä se häneen koski, hallitsivatko juutalaiset vai osmaanit Jerusalemia? Ainoastaan yhdeltä taholta katsoen se häntä koski. Osmaanit olivat valtansa suhteen mustasukkaisia ja vielä mustasukkaisempia uskonsa suhteen. Abraham oli heidän patriarkkansa tuskin vähemmässä määrässä kuin juutalaisten. Antaisivatko he kaliifille anteeksi sen, että hän myisi Abrahamin haudan? Tätä täytyi hänen miettiä, ennenkuin hän asettaisi oman kaliifinsa vaaraan. Mutta nyt oli hänen ajatuksensa siivet niin kokoonkäärityt kuten perhon siivet kultaisessa kuoressaan, josta ne kerran vapauteen lentävät. Hän ei jaksanut ajatella eikä laskea… poika, poika oli aina kaikkena hänen mielessään! Hän oli vaipunut leposohvaan, painoi kasvonsa pientä pään-alusta vasten ja itki ennen tuntemattomasta onnesta.
"Enkö saa riisua teidän ylhäisyyttänne?" kysyi Sabina varovaisesti ja ihmetellen tuota uneksimista, joka ei ollenkaan ollut hänen tavallisesti hereillä olevan ja selvä-ajatuksellisen Risebergan neiden tapaista.
Ei kuulunut vastausta.
"Luenko psalmin psalttarista?"
Ei vastausta. Sabina oli ymmärtäväisen Neriken käytännöllinen jälkeläinen. Hän oli 40-vuotiaana pakosta myöntynyt olemaan tässä kummallisessa uudessa olossa, siinä kunnianhimoisessa toivossa, että hän saattaisi palveluksellaan koota Hjelmarin rannoilla sijaitsevan hyvän talon hinnan. Hän soperteli vähän turkinkieltä, käytti orjattarien päähinettä, oli sävyisä niille raukoille ja niin paljo kärsitty, kuin kadehdittu suosikki saattoi toivoa olevansa. Mutta nyt hänen malttinsa loppui.
"Kas nyt he ovat hänen ihan saaneet sekaisin menemään puolla Allah ja Allah huudollansa!" ärähti hän harmistuneena. "Mitenkä sitä kristillinen ihminen muuta saattaisi, kun kuivaa sydänjuuria myöten, kun on ilman pappia ja sakramenttia viisi pitkää vuotta!"
Äkkiä nousi Hagar seisoalle, suori mustat hiuksensa otsaltaan ja kysyi: