Hän, joka oli ollut kaikki, astuisi alas mitättömyyteen, ja tuo toinen, joka ei ollut mitään, tulisi nyt olemaan kaikki.
Pienet ja suuret tapahtumat liittyvät usein toisiinsa ilman, että niiden välillä saattaa havaita mitään yhdyssidettä. Se löytyy siinä, mutta sitä ei näy.
1654 alkoi toukokuu sillä, että Kristiina kuningatar, englantilaisen tavan mukaan kestitsi Upsalassa protektori Oliver Cromwellin lähettilästä lord Bulstrode Whitelockia ollen hänen Valentinenaan, hänen sinä päivänä kaikella kunnialla valittuna lemmittynään.
"Noh, nyt meidän pitää huutaman tasavaltaa!" lausui Kristiina, ollen iloisella tuulella, la belle comtesselle, Ebba Sparrelle, sekä Tottille ja Ulfeldille, jotka heitä seurasivat. Jos siihen ainoastaan tarvittiin putinkeita, munakaakkuja, metsä-otuksista tehtyä sylttyä, claretia, hedelmiä ja muita herkkuja aina bons chretiens leivoksiin asti, niin tuo Ruotsin ylhäinen aatelisto varmaankin tänä päivänä olisi päässyt uneksitun maalinsa päähän, saanut Ruotsista tasavallan. Kristiina kuningatar unohti, että Englannin tasavalta oli syntynyt kuninkaan teloituslavalta. Hän sanoi tänään syöneensä kolme tahi neljä kertaa niin paljon, kuin mitä tavallisesti. Hän alensi itsensä niin, että kysyi mitenkä Englantilaista voita oli voitu tuoreena säilyttää viisi kuukautta, johon vastattiin, että sitä oli yön vedessä säilytetty. Ja Cromvellin lähettiläs ei saattanut kyllin kiittää hänen majesteettinsa suuria tietoja talouden asioissa.
Toukokuun 10 päivänä vanhaa ajanlaskua tanssi eräs morsian kruununsa pois Upsalan linnassa iltaa ennen, kuin kuningatar tanssi omansa. "Myöskin kruunu on kaunis tyttö", sanoi Kristiina kuningatar, antaessaan rukkaset orpanalleen pfaltzkreiville, jonka piti tulla hänen seuraajakseen valta-istuimelle.
Tämä kuuluisa kuningatar solmieli halusta niitä helliä siteitä muitten kesken, joita hän itseltään kielsi. Nyt vietti hän häitä linnassa hovineidellensä Gjörvel Sparrelle ja äsken Riigan maaherraksi nimitetylle kenraalimajuri vapaaherra Krister Hornille Joensuun herralle. Päivällä ja tunnilla oli erityinen merkityksensä. Airut oli aamupäivällä torvien kajahdellessa julaissut valtiopäiväin avauksen, jonka piti tapahtuman seuraavana päivänä, ja kaikki tiesivät, mitä ne valtiopäivät merkitsivät. Upsala oli täynnänsä matkustavaisia, jotka maan kaikista osista olivat tulvanneet lisätäksensä jo ennestään suurta ahdinkoa, jota hovin täällä olo ja valtiopäivät olivat matkaan saattaneet. Heinäparvet, luhdit ja lähimmät kylät olivat täpötäynnään väkeä. Tiedustelioita vieraista hoveista ja uteliaita ulkomaalaisia tunki eteen päin noita ahtaita katuja pitkin.
Valmistukset huomispäivää varten ottivat niin paljon aikaa, että häävieraat tulivat linnaan vasta klo 1/2 11 illalla. Hovimenot alkoivat jo sinne lähtiessä. Etummaisina ajoi hovikunta, sitten kreivit, sitten valtioneuvokset, sitten valtioamiraali, hänen jäljessään morsiamen holhoja, valtioneuvos Bonde, sitten lähetyskunnat ja viimeiseksi sulhanen kuningattaren vaunuissa. Portailla tuli heitä vastaan juhlamenojen-ohjaaja von der Linde, joka saattoi heidät vastaanotto-huoneeseen; siellä oli kuningatar morsiamen ja hovineitosten kanssa. Sulhanen suuteli ensin kuningattaren, sitten morsiamensa kättä, jonka jälkeen kaikki seurasivat hänen esimerkkiänsä. Sulhanen ja morsian olivat molemmat puettuna valkoiseen silkkiin, sulhasen puku runsaasti koristettu kultaisilla korko-ompeluilla, morsiamen oli kruunu, kaulanauha ja vyö täynnänsä timantteja ja rintaneulassa suuri juveli, kaikki nämät kalliit koristeet sanottiin olevan lainattuja kuningattarelta päivän juhlallisuutta varten.
Samaa arvojärjestystä noudatettiin sisään tultaessa suureen saliin, jossa kuningatar istui morsiusparin väliin. Valtioneuvos Bonde vakuutti puheessaan, että Hornin ja Sparren perheillä oli mainio sukuperä ja pyysi hänen majesteettinsa suostumusta liittoon, ja kun se armollisella noikkauksella annettiin, tapahtui vihkiminen. Sen jälkeen tuli esiin kaksi kreiviä tulisoihdut kädessä — ei nyt enään ollut kreiveistä puutetta Ruotsissa — ja veivät morsiusparia musiikin soidessa salin ympäri, tätä uudempi aika nimittää polonäsiksi. Tulisoihtutanssi tuli tämän jälkeen yleiseksi. Sulhanen tarjosi kuningattarelle käsivartensa ja morsianta vei Whitelocke, jota jälkimaailman tulee kiittää tästä hääkertomuksesta; kaikki kavaljeerit kulkivat varoen kiitettävällä taitavuudella, ettei naisten vaatteet tahraantuneet tulisoihtujen vahanolpuista, mutta itse olivat he sitä pahemmin vaarassa saada merkkejä tästä loistavasta polonäsista.
Tulisoihtu-tanssin perästä alkoi piiritanssi. Niissä ei mikään ollut nykyisten pyörryttävien polskain tapaista. Siinä oli allemande, bourrée, chaconne, courante, ranskalaisia ja saksalaisia tansseja, myöhemmin myöskin ruotsalaisia; siinä kohtuullinen polento, suuri arvokkaisuus, määrällisiä, tarkkamittaisia askeleita, opittuja tanssikouluissa, joissa jokaisen nuoren tuli käydä, jos hän tahtoi kuulua hienompaan seura-elämään. Ei kukaan saanut kääntää selkäänsä naiselle, eikä varsinkaan kuningattarelle, mutta hänen majesteettinsa piti itse huolta siitä, ettei arveluttavia hairahduksia voitu välttää. Hän oli keskellä piiriä, ei tietty aina missä; hänen maltiton vilkas luontonsa juoksi musiikin hitaan tahdin ohitse; häntä huvitti tehdä pilkkaa noista tavoista, joita hän itse oli pannut toimeen ja joita hän toisinaan ankarasti vaati. Kun hänen nähtiin morsiusparin kanssa leikkiä laskevan, kehottavan vanhoja valtioneuvoksia ottamaan osaa tanssiin ja puoleksi väkisen vievän sinne mukaansa 50-vuotisen Whitelockin, — hänen, joka viisi vuotta sitten ääneti oli suostunut hakkaamaan pään eräältä kuninkaalta, — niin moni varmaankin tuumieli, josko hän huomenna yhtä kevyellä mielellä tanssisi oman kruununsa pois.
Aika joutui keski-yöhön, kello löi 2, Whitelocke ajatteli huomispäivää, jonka kaikki näyttivät unhottaneen, ja sanoi, että kuningatar oli tyranni. Nämät sanat vietiin kuningattaren korville, ja Kristiina kysyi teeskennellyllä ihmettelyllä, mitä hän sillä tarkotti.