"En ole havainnut mitään tyranniutta Ruotsissa ennenkuin nyt", vastasi englantilainen. "Teidän majesteettinne on kovin ankara, kun näin kauan estätte kahta nuorta vastanainutta onnesta saada yksin omistaa toisiansa."
"Ei mitään pahempaa. Antakaamme tanssin loppua."
Ja tanssi loppui. Mutta sen jälkeen oli illallinen ja siihen kuuluvat menot. Toukokuun aamu-aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja loisti linnan-akkunoista sisään, kun häävieraat etsivät vähäistä lepoansa.
Muutama tunti tämän jälkeen, toukokuun 11 päivänä oli kaikki jalat liikkeellä, kaikki silmät ja korvat auki. Upsalan linnan eteläisessä osassa oli suuri kahdenkerroksen korkuinen sali sisustettu valtiosaliksi ja varustettu kalliilla seinäpapereilla ja säätyjä varten kaksinkertaisella, punaisella vaatteella päällystetyillä penkkiriveillä, joittenka väliin oli keskustaan jätetty avonainen käytävä. Salin ylipäässä, kolmen porras-askeleen korkuisella lavalla sijaitsi se hopeinen valta-istuin, jonka Maunu kreivi viisi vuotta sitten oli lahjoittanut kuningattarelle, valta-istuimella oli runsailla korko-ompeluilla koristettu samettityyny ja sen yläpuolelle oli asetettu karmosiinipunainen, myöskin samati korko-ompeluilla koristettu samettinen kunniataivas. Vasemmalle puolen oli asetettu viisi punaista taburetti tuolia korkeita valtionvirkamiehiä varten ja niitten alipuolelle puoli-ympyrään 23 samallaista tuolia valtakunnan neuvostoa varten. Parvissa ja kaltereilla salin kolmannella puolen, oli istumasijoja lukuisia katselioita varten.
Vähää ennen kello 9:sää astui talonpoikais-säädyn puhemies sauvoineen sisään sekä 80 valtiopäivämiestä samasta säädystä, asettuakseen paikoilleen penkkiriveihin valta-istuimen oikealle puolelle. Heidän jälkeensä tuli porvaris-säädyn 120 miehinen joukko puheenjohtajineen, joka kulki etupäässä ja istui vasemmalla puolen oleviin penkkiriveihin. Sitten seurasi ritaristo ja aateli, joita oli 200 vaiheilla muassaan heidän sauvalla varustettu maamarsalkkansa vapaaherra Erik Fleming, ja istui oikealle puolen talonpoikien eteen. Jos Whitelockia saa uskoa, niin tässä tilaisuudessa astui sisään viimeisenä ja etevimpänä kuten ennen pappisvallan aikaan, arkkipiispa sauvoineen sekä 5 tahi 6 piispaa ja pitkäpartaisia pappia lähes 60; he istuivat vasemmalle porvaris-säädyn eteen. Kun papit kulkivat käytävää pitkin, nousivat kaikki muut säädyt paljastettuin päin seisoalle, ja kun papit laskivat hatut päähänsä, tekivät kaikki muut samati. Samoilla menoilla tervehdittiin valtioneuvoksia, jotka tulivat neljänneksen tuntia myöhemmin ja vihdoin tuli kuningatar lukuisan hoviseuransa parissa. Kristiina kuningatar kulta-ompeluksilla koristetussa mustassa samettipuvussaan ja kuninkaallisessa viitassaan, jonka liepeitä hovipojat kannattivat, oli nyt kuten ainakin kasvanut asemansa korkeuden tasalle. Hän oli kalpea, kuten se saattoikin arvata, joka oli nähnyt hänen tanssivan suuren osan yöstä ja sanovan hyvästi, kun kello oli lähes neljä aamupuolella; mutta ei pienintäkään väsymyksen jälkeä näkynyt hänen tyvenessä, majesteetillisessa ryhdissään; ei pieninkään valvomisen merkki himmentänyt tuota suurta, kirkasta, kaikkea käsittävää katsetta. Hänen muotonsa oli jo muutamia vuosia sitten kadottanut ensimmäisen nuoruuden verevyyden; iho oli käynyt tummemmaksi, vartalo tanakkaammaksi, katse terävämmäksi, mutkikas kotkan-nenä ulkonevammaksi. Mutta hän oli kuitenkin Kristiina, sellainen, kuin ei kukaan muu; jokainen liike arvokas, jokainen katse kuninkaallinen, jokainen sana kuninkaallinen sana. Hän kulki noitten kumartavien rivien välissä, kuten ainoastaan kuningatar kulkee valansa tehneen kansan rivien välissä, vapaasti ja luontevasti, tervehtien enemmän katseellaan kuin päänsä noikkaamisella sievästi ja viehättävästi kaikkialle päin, astui ylös noita kolmea porras-askeletta myöten ja istui valta-istuimelle. Hoviseurue astui pois. Ovet pantiin kiinni, kuningatar katseli kokoontunutta kansaansa.
Valtiopäivät, jotka pidettiin vuonna 1654, ovat piirrettynä historian lehdille. Tällöin se oli, kuin Aksel Oxenstjerna kieltäytyi lukemasta valta-istuinpuhetta. Hän, joka kuninkaallensa oli vannonut varjella tyttären päässä olevaa Ruotsin kruunua, jotta se siinä pysyisi, hän ei tahtonut säädyille ilmoittaa Kristiinan vallasta luopumista. Ja silloin Kristiina aivan valmistamatta piti kokoontuneille säädyille tuon kauniin, rohkeamielisen puheen aikomuksestaan luopua kruunustaan, joka houkutteli kyyneleet niin monen silmiin ja joka olisi ollut mainiointa kaunopuheliaisuutta, jos se olisi lähtenyt sydämmestä, samoin kuin se lähti selvästä, kaikkea käsittävästä järjestä ja siitä varmasta tunnosta, mitä hänen tässä silmänräpäyksessä tuli sanoa.
Ainoa, joka pani sydämmellisen sanan edellisen puhujan mielistelevään alammaisuuteen, oli talonpoikaissäädyn puhemies.
"Hyvä Jumala, mitä teidän majesteettinne aikoo tehdä? Hyljätä meitä, jotka rakastamme teitä kovin paljon! Saattaako teidän majesteettinne saada mitään parempaa kuin teillä nyt on? Mistä teidän majesteettinne sellaisen valtakunnan jälleen saa? Teidän majesteettinne tulee sitä katumaan silloin kuin se on liika myöhäistä. Vetäkää vain yhä vielä kuormaa, niin kauan kuin elätte; kyllä me parhaamme mukaan koetamme taakkaanne keventää. Teidän isänne oli rehellinen mies ja hyvä kuningas. Te olette hänen ainoa lapsensa. Prinssi on myöskin rehellinen mies, ja häntä meidän tulee totella, kun hänen aikansa tulee; mutta teistä emme tahdo erota, niin kauan kuin te elätte; älkää jättäkö meitä!"
Kankeana ja suorana, kumartelematta kiipesi tuo suoraluontoinen Ruotsin ja Suomen talonpoikien tulkki valta-istuimen luo, suuteli kaksi kertaa kuningattaren kättä, käänsi sen jälkeen hänelle selkänsä, otti taskustaan pienen nenäliinan, pyyhkieli vieriviä kyyneleitänsä ja istui paikalleen, jättääksensä sananvallan valtiotaidon monimutkalliselle kaunopuheliaisuudelle. Hän tiesi kyllä, kuten muutkin, mistä kenkä kiristi, mutta kummallista oli, että missä Kristiina kuningatar esiintyi, milloinka hän puhui tahi katsoi vain johonkuhun, siinä hän nosti kaiken ja kaikki luoksensa ikään kuin ei milloinkaan olisi ollutkaan solmua hallituksen langassa; ja kummallisinta oli, että hän uskoi sen itsekkin. Hänen yksinäinen suuruutensa, valta-istuimen vaarat ja neuvoskunnan vallanhimo oli pakottanut häntä sellaiseen teeskentelyyn, että moni epäili teeskentelyä kaikessa. Mutta sellainen ei ollut se unelmien maailma, jossa tämä kuningatar eli. Kun hänelle sanottiin, että hän oli hallinnut viisaasti, oli hän siitä vakuutettu, ja kun talonpoika sanoi hänelle: teidän majesteettinne on meille rakas, oli hän yhtä vakuutettu siitä, että tämä puhui totta. Hänen vastauksensa oli myöskin yhtä todenmukainen, siinä saattoi olla lämpöäkin, mutta se oli vain kallionseinistä lähtevää kaikua, se oli vastakaikua hänestä itsestään, semmoisena kuin hän sinä hetkenä oli.
Sitte kuin valtiopäivät olivat avatuksi julistetut ja esitys luettu, erosi kuningatar ja säädyt, jälkimmäiset päättääksensä neuvoskunnan kanssa yhdessä kuningattaren eläkkeestä, joka hänelle tulisi vallanluopumisen jälkeen. Hänen vaatimuksensa eivät pieniä olleet, ne olivat omiaan jäähdyttämään lämpimiä alammaisia tunteita. Hän pyysi, muun muassa, myöskin saaria, kaupunkeja ja maakuntia, joita hän itse jo oli muille lahjoittanut. Monen mielestä hän tahtoi myydä kruununsa niin kalliista kuin mahdollista, mutta myöskin he ymmärsivät hänen väärin. Ruotsin valtakunta oli hänen perintönsä ja omansa, kuten vanhan Kustaa kuninkaan. Kun hän nyt vapaaehtoisesti antoi pois suuremman osan, miksikä hän ei olisi pitänyt sitä vähäistä jäännöstä, joka häntä enimmän miellytti?