Cromvellin lähettiläs hämmästyi jotenkin, kun häntä sellaisen yön perästä, kuin edellinen, ja sellaisen päivän jälkeen, kuin tämä oli, uudestaan tultiin vaunuilla noutamaan kello 11 illalla, jatkamaan kenraalimajuri Hornin ja neiti Gjörvel Sparren hääjuhlaa. Valtiopäivät ja vallanluopuminen tuntuivat hänestä ainoastaan kuten satunnainen seisahdus kahden yön tanssin välillä.

Samat menot, sama hovi, sama morsiuspari ja sama kuningatar: eipä edes valtioneuvoksistakaan puuttunut niitä, jotka jaksoivat valvoa monta yötä perätysten. Kuningatar asettui paikalleen vaskirummun räikyessä ja torvien soidessa. Eräs kavaljeeri kantoi morsiamelle hopeavaltikan, joka oli Hornin perheen väreillä koristettuun silkkiin kääritty, ja piti sitä vaakasuorassa hänen edessään, sillä välin kuin valtioneuvos Bonde, sukuun kuuluvan todistajan muassa, vakuutti, että sulhanen samana päivänä aamulla oli antanut morsiamelle 2,000 tukaatia huomenlahjaksi. Valtikka laskettiin morsiamen jalkojen eteen hänen valtiaisuutensa merkiksi, kaikki tekivät kunniakumarruksen kuningattarelle ylhäisimpänä yksinvaltiaana ja sen jälkeen viskattiin valtikka ulos ikkunasta linnanpihalle. Siellä viini virtana juoksi kansaa varten; puolivaloisassa toukokuun yössä näkyi katselioita, pää toisensa vieressä, jokainen kurkotti kätensä saavuttaaksensa tuon hylätyn kalleuden, ja ne joiden ei onnistunut saalista voittaa, tappelivat niistä silkin repaleista, joihin valtikka oli kääritty.

Tämän meluisen taistelun perästä, jota hovi akkunoista katseli, alkoi jälleen tulisoihtutanssi samoin kuin edellisenä iltanakin. Tulisoihtujen perästä alkoi taas ranskalaisia ja muita piiritansseja, niitten jälkeen illallinen kaikkine menoineen ja vihdoin hyvästijättö toukokuun aamu-auringon kirkkaasti loistaessa.

Näin jatkettiin kautta toukokuun, koko tuon lyhyen jäljellä olevan hallitus-ajan, joka oli julistanut pikaisen loppunsa. Jos olikin ollut aurinkoa sen voittoisana aamuna, niin tuli sen katoavan illan olla loistoa täynnänsä. Paljon oli tuhlattu kultaa, monta loistavaa huvia vietetty, monta uutta ylhäistä virkaa, kunnia- ja arvonimeä sekä armonosotusta oli runsaasti jaettu ja paljon velkaantunutta köyhyyttä, katkeria riitoja, salaisia tyytymättömyyksiä, äänetöntä odotusta, että loppu tulisi ja lopun perästä parempia päiviä! Se oli tänä kummallisena loppupuolen ja lopun väli-aikana ja itse lopussa myöskin, kun kaikki korvat juoruista täyttyivät, jolloin ei mitään vielä ääneensä saatu puhua, mutta kaikkia saatettiin kuiskata ja kaikkia uskottiin. Se oli kylvön aika sitä runsasta satoa varten, joka syntyi noista puolinaisista totuuksista, mitkä sittemmin tulivat häväistysjutuiksi ja kulkivat pitkin Ruotsin valtakuntaa, jälkimuistona, josta historia ei vielä tänä päivänäkään ole kokonaan puhtaaksi huuhdottu. Silloin se oli, kuin yhdestä höyhenestä ruvettiin valmistamaan seitsemän kanaa, suosikista rakastaja ja puoleksi käsitetystä sanasta kuvaava tarina. Silloinhan Kristiinan sanottiin sanoneen kansastaan, kun puhuttiin, että maahan tulisi katovuosi: "Eivätkö saata tyytyä leipään ja silliin?" Ja talonpojistaan sanottiin hänen sanoneen: "Se talonpoika, joka itse auraansa vetää, on paras talonpoika." Niin, se on kyllä varma, että tämä kuningatar leikkiä laskien puhui monta ajattelematonta sanaa, joka sittemmin toista tarkoittavana levitettiin; mutta yhtä varma on, että hän, kuten jälkeisensä Kustaa III, oli mainettansa parempi.

Vuonna 1654 verhosi toukokuuta jonkunlainen ikävä, epävarma hohde; sitä saattoi verrata linnanpaloon. Ilotulien takana näki hämmästynyt Ruotsi Vaasahuoneen savuun haihtuvan. Hajaantuminen kalvoi hallituksen lankojen kaikkia silmukoita, epävarmuus sai kaikki ajatukset pimeydessä haparoitsemaan. Mitä suuret herrat sanonevatkaan, niin oli kansan silmät kuitenkin järkähtämättömästä valta-istuimeen luotuna. Hän, joka oli kaikki, astuisi alas mitättömyyteen ja tuo toinen, joka ei ollut mitään, tulisi nyt olemaan kaikki. Miksikä ei? Pahempaa ei pelätä saattanut, parempaa saattoi toivoa, mutta miksikä tekivät he vaihetuksen, nuo kaksi? Tuota toista kyllä saattoi käsittää, mutta kuningatarta, häntä ei saatettu ymmärtää. Joku sanoi: hän on väsynyt hallitsemaan; toiset sanoivat: hänellä ei ole enään jäljellä lahjoitettavaksi muuta kuin kruununsa; kolmas virkkoi: kuka saattaa arvata naisen oikkuja? Neljäs ivaili: valtiovarsa lähtee karkaamaan, hän hukkaa ohjat, hän jättää ne miehelle. Mutta näyttikö hän siltä, kuin olisi ohjat hukannut väsyneistä käsistään? Hän ei milloinkaan ollut vähemmän hämillään, ei koskaan kuninkaallisemman ylevä kuin nyt. Miksikä hän luopui? Tahtoiko hän mennä naimisiin Tottin tahi Pimentellin kanssa? Hän, joka oli hylännyt Kaarle Kustaan? Ei, sitä tehdäkseen oli Kersti röökinä liika viisas.

Niin pysyi, odotuksen aikana, kaikki ulkonainen koossa, mutta kaikki sisällinen rikkoontui — ajatukset, tunteet, tuumat. Hovi tanssi läpi öitten; kukapa ei näin ollen olisi elämää kevytmielisesti viettänyt? Ylpeämielinen aateli hekumoitsi juomingeissa, kulki meluten pitkin katuja, lankesi polvillensa toreilla ja joi rähisevien eläköön huutojen kaikuessa kuningattaren maljan. Alhainen kansa ihmetteli, juonitteli, tappeli toisena iltana palvelijajoukkojen kanssa, joita kaupunki oli täynnään, ja tyhjensi toisena iltana taas mielihyvällä viinipullot ja oluttynnyrit, joita se ilmaiseksi sai. Valtiotieto ja uskonkysymykset sekaantuivat sinne tänne katurähinöihin; Ruotsihan oli suurvalta. Whitelocke, kuninkaanmurhaajan lähettiläs, näki asuntoonsa hyökkäävän myöhäisenä iltana mielettömän joukon rojalisteja ja hän pelastui ainoastaan porttiensa lujuuden kautta. Pimentellin paavilaista kirkonmenoa häiritsivät uhkaavat kansanjoukot. Tämä tapahtui ainoastaan muutaman askeleen päässä kuningattaresta, neuvostosta ja valtakunnan säädyistä. Jokainen tunsi, että mentiin alas päin, alas päin, mutta minne?

Vihdoinkin tapahtui, Upsalan linnassa toukokuun 6 päivänä vanhaa ajanlukua, luopumistoimitus, jolloin Kristiina kuningatar laski pois ja Kaarle Kustaa otti vastaan Ruotsin kruunun. Silloin se oli, kuin Aksel Oxenstjerna "oli elänyt yhden päivän liiaksi."

Tämä Ruotsin ja monen muun maan historiassa laatuaan ainoa tapahtuma, on tarpeeksi tunnettu ja kerrottu jo ennen. Muutama piirre erään sen aikuisen silloin läsnä olleen valtiopäivämiehen muistiinpanoista, todistakoon Kristiinan vaipuvasta kruunusta. [Kertomus löytyy Loenbomin "Historiska Märkvärdigheter" nimisessä kirjassa.]

Kello 6 aamulla olivat säädyt koossa valtiosalissa. Kello 9 tuli hänen majesteettinsa, hänen kuninkaallisen korkeutensa Kaarle Kustaan ja neuvoston seuraamana, valkoisiin vaatteisiin ja täydelliseen kruunauspukuun puettuna, kruunu päässä, valtikka oikeassa ja valtio-omena vasemmassa kädessä. Ei mikään kalpeus osottanut, että hän oli valvonut ja tanssinut. Ei mikään punastus ilmaissut mitään mielenliikutusta. Kristiinalla oli aivan tavallinen muotonsa; katse oli levollinen, pää pystyssä, käynti ja ryhti sujuva, miellyttävä, majesteetillinen. Hän oli, nyt kuten ainakin, asemansa arvoinen ja hän tiesi myöskin, että hän viimeisen kerran esiintyi hallitsevana kuningattarena.

Kolme porras-astinta johti valta-istuimelle. Näitten alapuolella oikealla seisoi Kaarle Kustaa, hänen takanaan nuo viisi ylhäistä valtio-virkamiestä, molemmilla puolin valtakunnan neuvosto, joista 32 oli läsnä 48:sta; sitte olivat papit ja talonpojat oikealla sekä aateli ja porvaristo vasemmalla. Juhlamenot olivat samallaiset kuin toukokuun 11 päivänä. Shering Rosenhane luki luopumiskirjeen, joka oli pergamentille korukirjoituksella kirjoitettu ja varustettu suurella kuninkaallisella sinetillä ja sisälsi alammaisten vapautuksen heidän uskollisuuden-valastaan, kruunun luovuttamisen hänen kuninkaalliselle korkeudellensa Kaarle Kustaalle sekä kuningattaren tähän liittämät ehdot ja eläkemääräyksen. Julkilukemisen perästä annettiin kirje vallanperiälle, joka syvään kumarrettuaan nousi vasta-istuimelle jättääksensä kirjeen kuningattarelle; tämän tehtyään hän yhtä kunnioittavasti kumartaen astui sieltä alas jälleen.