Nyt kuningatar itse otti kruunun päästään, kurkotti sen Pietari Brahelle, antoi miekan Lauri Kaggille ja omenan Herman Flemingille. Sitten tuli esiin kaksi kammariherraa, jotka riisuivat hänen yltään kuninkaan viitan, ja kun häneltä näin oli viety kaikki kuninkaalliset arvomerkit, astui hän alas valta-istuimelta, seisattui ensimmäiselle astimelle ikään kuin empien, menisikö edemmäksi, astui toiselle, viipyi myöskin siinä ja jäi seisomaan kolmannelle eli viimeiselle. Siinä piti hän sen mainion hyvästijättöpuheen, joka kaikuu kautta aikojen, kiittäen Jumalaa, lapsuutensa holhojaa, valtakunnan säätyjä ja kaikkia alammaisia, luvaten, ett'ei hän vast'edeskään muuta etsisi kuin kansan parasta, kansan hyväksi hän selitti luopuvansa kruunustaankin. Puhe kesti runsaan puolen tunnin. "Ja sitä sopi ihmetellä, että vaikka hän niin liikuttavasti puhui, että hän kyyneleitä pusersi monen ihmisen silmistä, hän kuitenkin itkusta itseään pidättää saattoi, vaikka hän aina vähän väliä oli siihen taipuvainen ja puhui hyvin itkevästi ja surullisella äänellä."
Tämä hetki oli ehkä ainoa Kristiinan elämässä, jolloin itse panettelukin unhotti moittia häntä teeskentelemisestä, jolloin kaikki tunnustivat hänen olevan, mitä hän kuitenkin aina oli — oma itsensä. Hänen aikakautensa, jolle hän oli arvoituksena, ja jälkimaailma, joka hänessä näkee varjokuvan, ovat yksimielisiä siitä, että mitä ikänänsä ajateltanee hänen persoonastaan, hänen hallituksestaan ja luopumisestaan, oli Kristiina valta-istuimensa viimeisellä portaalla kuningatar ja nainen. Tämä viimeinen astuin, joka olisi ansainnut tulla kultaan juotetuksi, toi askeleen ja hetken vaikutusvoiman kautta esiin, mitä hänessä parasta oli, sen ihannekuvan, joksi hän oli syntynyt, ylevän isän ylevän tyttären, joka usein itsekkäisyyden himoihin eksyneenä kuitenkin toisinaan onnistui jälleen saamaan oikean olentonsa. Ne, jotka olivat nähneet tahi tunteneet hänen ainoastaan silloin, eivät tuntisi sitä Kristiinaa, jonka historia esittää tummien varjojen sekoittamassa valossa. Nyt hän oli Vaasain tytär, nyt puhui hänen huuliensa kautta kaksi vuosisataa ja seitsemän kuningasta, joitten joukossa oli hänen isänsä, iso-isänsä, ja Ruotsin kansan kanta-isä. Miksikä hän ei saanut kuolla valta-istuimen viimeisellä astuimella?
Mitä sitten luopumisen jälkeen tapahtui, se oli kyllä valtakunnalle tärkeätä, mutta Kristiinalle ei se ollut mistään arvosta. Shering Rosenhane vastasi neuvoston ja säätyjen puolesta kuningattaren puheeseen, luetteli kaikki ansiot, jotka hänen majesteetillansa kiitettävässä hallinnossaan oli ja pyysi häntä antamaan anteeksi sitä harmia, jota hänen majesteettinsa ehkä oli joltakulta saanut kokea, sekä vakuutti hänelle kaikkien puolesta kiitollisuutta ja rakkautta ja lopetti toivomalla että, "tämä suunnaton muutos" tapahtuisi Jumalan siunauksella. Sen jälkeen jätti kuningatar arvomerkit jälkeisellensä, käskien häntä seuraamaan Ruotsin suurten kuninkaitten esimerkkiä ja osottamaan hellyyttä hänen, Kristiinan, äidille, kuin myöskin jälkeen jääneille ystäville ja palvelioille. Sen perästä hän, uuden kuninkaan kovin kursailtua, talutti hänet ylös valta-istuimelle. Kaarle Kustaa puhui silloin ensiksi kuningattarelle, pyytäen häntä ottamaan takaisin kruununsa. Kun Kristiina vain pysyi lujana päätöksessään, kääntyi hän kaikkien läsnä olevien puoleen puhuen hyvin valituilla, arvokkailla sanoilla, luvaten pysyä kiinni Jumalan sanassa ja Ruotsin laissa sekä rukoillen siunausta hallituksellensa. Jälleen vastasi Rosenhane, vakuuttaen kaikkien puolesta uskollisuutta ja tottelevaisuutta, jonka jälkeen puhemiehet suutelivat uuden kuninkaan kättä.
Puheitten ja juhlamenojen loputtua oli hyvästi jättäjäiset kuningattaren yksityisissä huoneissa neuvoskunnalle, hoville, ritaristolle ja aatelille. Hänen majesteettinsa kätteli kaikkia ja taaskin virtaili monta todellisen kaipauksen kyyneltä. Aatelistolla oli siihen kyllin syytäkin, sillä niin korkealle kuin silloisen hallituksen aikana ei tämä valtiomahti koskaan ennen ollut noussut eikä milloinkaan enään ollut nouseva.
Neljä tuntia tämän jälkeen kruunattiin Kaarle Kustaa Upsalan tuomiokirkossa. Kristiina kuningatar tunsi itsensä tarpeettomaksi tässä juhlallisuudessa. Hän lähti kruunausjuhlien aikana vaunuissa ajelemaan kaupungin lähiseutuihin. Ainoastaan pari hovineitiä ja pari kavaljeeria, hoviseurueen tähteitä, seurasi häntä, ihmeissään hänen iloisen levollisuutensa takia.
Säädyt olivat tulleet tuomiokirkkoon kello 2 iltapäivällä, mutta valtiopäivä-rouvat ja vaimot täysi-ikäisine tyttärineen olivat istuneet siellä kello kuudesta aamulla ollaksensa varmana istumapaikoista. Aika oli käynyt heille pitkäksi; he olivat lähettäneet kotoa hakemaan ruokaa, olutta ja viiniä, jotta eivät uutta hallitusta paastoamisella alkaisi. Kello 3 astui kuningas sisään neuvoston seuraamana, puettuna valkoisiin, kultakankaasta tehtyihin vaatteisiin ja kruunaushameeseen. Linköpingin piispa tervehti häntä raamatunlauseella, Johannes Mathiaksenpoika saarnasi, mutta koska se tapahtui korkeassa kuorissa, niin ei kukaan kirkossa olevista saattanut kuulla sanaakaan, ja senpä vuoksi moni hiipi ulos Aadolfin kellariin juodaksensa saarnan-aikana kuninkaan maljan. Kun piispa Johannes oli astunut alas, kiipesi utelias muija saarnastuoliin paremmin nähdäksensä kuningasta, ja tästä syntyi niin yleinen ilo, että auringon loiste näkyi Kaarle Kustaankin vakavassa muodossa. Kun sitte aljettiin virsi: "Suo Herra kuninkaallemme hallitus onnellinen", veisasi moni täyttä kurkkua "kuningattarell'", vanhan tavan mukaan.
Arkkipiispa toimitti kruunauksen tavanmukaisella juhlallisuudella, sen jälkeen viskattiin ulos hopeisia kruunausrahoja, joittenka ympärillä oli kirjoitus: "Jumalalta ja Kristiinalta." Niihin oli ensin pantu: "Jumalan ja Kristiinan armosta", mutta vertailu oli havaittu sopimattomaksi ja rahat valettiin uudestaan.
Illalla piti kuningas pidot neuvoskunnalle, hoville ja säädyille, kullekkin säädylle erittäin; "kaikki hyvin kestittiin." Ruokalajia oli monta ja oivallista; jokainen sai hihaksensa sokerileivoksia täyteen, "eikä mitään jätetty tähteiden korjaajille." Reinin viinit ja Ölannin olut ynnä muut hyvät herkut saivat papitkin unohtamaan Kristiinan tähden kärsittyä suruansa. "Mutta" — sanoo kertoja, "kun me conviviumissa aloimme tulla hauskimmallemme, seisoi Kristiina yläpuolellamme korkealla katon alla [sillä kalterilla, joka kuningattaren asuinkerroksesta johti ympäri tuota suurta pitosalia] ja katseli meitä ylikerrasta. Odhelius oli ensimmäinen, joka tyhjentäessään maljansa kuningattaren kunniaksi havaitsi hänen ja käänsi lasinsa niin, että pohja oli ylös päin, mutta me emme olleet häntä näkevinämme… Kello 2 lähdimme sieltä jotenkin iloisella ja hyvällä tuulella."
Tuo yksinäinen, tumma olento, joka seisoi tuolla ylhäällä kalterilla varjossa, sai nyt nähdä, miten kansansa häntä suri. Kuningatar oli kuollut, eläköön kuningas! Kaikki, jotka olivat nähneet Kristiinan astuvan alas kolmannelta porras-astumelta, kaikki muut, paitsi hän itse, tunsivat katkeran tyhjiin raukeamisen tunteen. Kristiina valta-istuimen alipuolella ei enään ollut Kristiina. Siinä, tuossa korkeudessa, johon hän oli syntynyt ja jossa hän suuruutensa hetkinä kohosi korkeana kuten torninhuippu temppelimuurien ylitse, siinä hän oli kuningatar. Ruotsin valta-istuimen alipuolella oli hän yhä vielä tuo suurilahjainen, nerokas, mutta myöskin itsekäs, kaikkea vaativa, jonka itsekästä tahtoa kuninkaanmantteli ei enään verhonnut. Valtansa heittämänä, kauneuden hylkäämänä, mairittelun pettämänä, ei hän enään omistanut muuta viehätysvoimaa, kuin valjenneen nimen loiston, kylmän opin ja vanhentuneen itserakkaan naisen heikkouden.
23. Messias.