Hän oli unohtanut ainoan valitun, joka saattoi tehdä Herran työn.
Itämaiden historia on rikas äkkinäisistä muutoksista, palavasta innosta, joka pian vaipuu velttoon välinpitämättömyyteen, jälleen leimahtaa vimmaan ja talttuu taas, uskoen välttämättömään onnen kohtaloon. Täällä ilmaantuu uskonperustajia, profeettoja, itsevaltimuksia; täällä on heillä lukemattomia laumoja liittolaisia, jotka sokeina heitä seuraavat ja tulevassa polvessa haihtuvat jälkeä jättämättä ja heidän sijaansa ilmaantuu salapyhien ihailioita ja suurenmoisia ihmisteurastajia.
Tämän kertomuksen aikakausi oli täynnä kummallisia kansanliikkeitä, varsinkin oli niitä juutalaisten joukossa. Smyrnassa eli 17 vuosisadan alussa juutalainen linnunkauppias ja yleinen välikaupittelia, jonka nimi oli Mordechai Zevi, kertomuksessamme usein mainitun, Regensburgissa asuvan Ruben Zevin nuorempi veli. Veljesten väli oli ensin hyvä; Mordechai oli rikkaamman ja viisaamman veljensä asiamiehenä Levantissa. Mutta tämä väli muuttui, kun Ruben Zevi jäi lapsettomaksi ja sukulaiset alkoivat luoda ahnaita silmäyksiä perintöön. Epäluuloa ja vihaa syntyi noitten molempien veljien välille, ja Ruben Zevi lopetti kaiken yhteyden Smyrnassa asuvan veljensä kanssa.
Mordechailla, joka kokonaan eli rabbiinien vallan alaisena, oli neljä poikaa ja yksi heistä, Schabbathai niminen nuorukainen, syntynyt vuonna 1625, oli tavattoman ihana. Tuo Schabbathai Zevi tuli aikaisin rabbiinikouluun ja edistyi niin hämmästyttävän nopeasti, että hän jo 18 vuotisena opetti Talmudia ja Kabbalaa. Hän ei ainoastaan ollut erinomainen ihanuutensa ja oppinsa takia, vaan vielä enemmän ankarien hartausharjoituksiensa tähden. Hän kuljetti aina taskussaan talithaa (rukouskirjaa) ja tejillimiä (rukousnauhaa), tasaten aikansa lukemisiin, rukouksiin, kylpyihin ja paastoomisiin 6 päivää viikossa. Tämä ihana nuorukainen, jonka sanottiin luonaan kantavan kolmen patriarkan hyvät hajut, voitti pian suuren kunnioituksen ja alkoi vuonna 1648 esiintyä profeettana. Alussa sanoi hän vain tahtovansa perata ja asettaa juutalaisuuden alkuperäiseen puhtauteensa Moseksen lain mukaan; mutta liittolaisjoukon muassa kasvoi myöskin hänen vaatimuksensa. Nyt esiintyi hän peittelemättä Jumalan lupaamana Messiaana, joka jälleen rakentaisi Israelin valtakunnan, ympärilleen kokoisi hajaantuneet juutalaiset ja vapahtaisi heitä pakanain, kristittyjen ja mahomettilaisten ikeestä.
Se loukkasi Syrian rabbineja; he neuvottelivat, lähettivät varoituksen uudelle profeetalle, ja kun hän yhä jatkoi opetuksiaan, julistivat he hänen jumalanpilkkaajana pannaan. Ruben Zevi, jolla oli tiedustelioita kaikkialla, kuuli tuomion ja hyväksyi sen, varsinkin, kun hänessä itsessään oli saman suurenmoisen kunnianhimon vikaa, hänkin tahtoi jälleen uuteen voimaan nostaa kansansa, mutta aivan toisilla keinoilla, hän tahtoi rahan kaikkivoimalla, viisaalla valtiotaidolla ja ostettujen ruhtinaitten avulla viedä juutalaiset takaisin pyhään maahan. Kaksi vuotta enemmin oli hän yhtä jyrkästi kieltänyt uskonheimolaisensa, Hampurissa olevan Uriel Akostan, joka tahtoi yhdistää juutalaisia ja kristittyjä järki-uskoon, missä sielun kuolemattomuus ei mitään sijaa enään saanut.
Henkipatoksi julistettuna täytyi Schabbathai Zevin paeta Smyrnasta, mutta löysi mahtavan liittolaisen juuri vainossa. Kunniassa pidetty juutalainen Gazasta, Nathan Benjamin kääntyi hänen liittolaisekseen ja johdatti hänen luoksensa joukottain uusia liittolaisia. Nyt esiintyi hän Salonikissa, Athenassa, Moreassa, Aleksandriassa, kaikkialla saarnaten uutta messiaanvaltakuntaa ja kaikkialla kansanjoukot voitonriemulla häntä seurasivat, eikä ainoastaan juutalaiset, vaan kristityt ja mahomettilaiset, jotka hänessä näkivät Jumalan valitun, niin, jopa itse Jumalan. Mitä kummallisimpia juttuja rupesi liikkumaan. Tämä uusi profeetta olisi herättävä Moseksen haudastaan ja menisi naimisiin Moseksen tyttären kanssa; Schabbathai oli kyllä jo ennen nainut, mutta sittekin oli hän naziri, joka ei koskaan ollut viiniä maistanut eikä koskaan naiseen koskenut. Sen jälkeen, lisäsi huhu, tulisi hän perimään sulttaanin kruunun ja ratsastaisi Jerusalemiin tulta suitsevalla taivaan jalopeuralla, jonka kieli olisi seitsenpäinen käärme.
Josko nyt tämä uusi Messias tahtoi tavallaan saattaa huhua totuudeksi, tahi oli kuullut, että setänsä samaan aikaan aikoi lähteä voittamaan Jerusalemia, niin hän nyt kuitenkin oli matkalla Damaskuksesta, juuri niinä päivinä, jolloin Ruben Zevi varustettuna sulttaanin fermaanilla, jonka Hagar oli hänelle toimittanut, seisoi saman kaupungin porttien luona.
Tuo viisas rahakauppias oli kaikki jo edeltä päin arvannut. Hän oli edeltäkäsin jo aavistanut, miten kävisi, ja ymmärtänyt voittaa jokaisen vastuksen. Enemmän kuin viisikymmentä vuotta oli hän kärsivällisesti ja hitaasti valmistanut tätä elämänsä lempi-aatetta, tuota, että kerran jälleen kokoisi kansansa pyhään maahan ja perustaisi Israelin valtakunnan. Kentiesi ei kaikki vielä ollut niin kypsynyttä, kuin hän varman voiton saamiseksi toivoi, mutta hän ei saattanut kauempaa odottaa. Hän oli 80-vuotinen, vielä oli hän tahdonvoimainen, vahva, viisas, rohkea ja uhkeamielinen, mutta ne päivät olivat oven edessä, jolloin hän ei sitä enään saattaisi olla. Aika näkyi suosivan hänen rohkeaa yritystänsä. Kaliifien valtaistuimella oli ala-ikäinen lapsi, jota hänen tyttären tyttärensä Hagar hallitsi. Kristilliset kansat kiistelivät Westfalin rauhan saaliista ja olivat unhottaneet etäällä olevan idän. Ruben Zevi päätti ryhtyä toimeen.
Tämä oli suurin toimi — ja hän käsitti sen itse, suurin uhkapeli — johonka tuo vanha laskumies milloinkaan oli ryhtynyt. Koko hänen ääretön rikkautensa pantiin yhdellä ainoalla nopanheitolla alttiiksi. Hän osti sulttaanilta, jonka rahastohuone aina oli tyhjä, pyhän maan omistuksen venetsialaisilla kultatukaateilla tuntemattomien miljoonien arvosta; ei saatu koskaan tietää määrää, josta luultavasti suuri osa katosi paschojen avariin taskuihin. Ja hän sai tämän maan nöyryyttävillä ehdoilla, osmanien valtakuntaan kuuluvana veron-alaisena maakuntana, jossa oli turkkilaista linnaväkeä kaikissa linnoissa paitsi Jerusalemissa. Mutta tämä ei Ruben Zeviä huolestuttanut. Kun hän kerran olisi laskenut perustuksen juutalaisten uuteen valtakuntaan, niin he piankin vapauttaisivat itsensä osmanilaisten ikeestä ja leviäisivät ympäri maailman. Uskomattoman suuret summat sai hän maksaa lahjoaksensa sulttaanin lähimmän ympäristön ja noita ahnaita Syrian, Judean ja Egyptin paschoja, joittenka suostumusta ja apua hän myöskin tarvitsi. Ei edes sulttaanin fermaani ollut riittävä; sen tukena täytyi olla sotajoukko, jonka Benjamin Zevi pestasi Egyptistä ja Syriasta, — 11,000 miestä, juutalaisia ja arapialaisia; — kristityitä hän ei uskaltanut pestata, jotta hän ei joutuisi Islamin tunnustajien epäluuloon.
Sopimukset olivat päätökseen saatetut. Benjamin Zevi lähti marssimaan sotajoukkonsa kanssa Jaffasta, hajotti muutamia rosvojoukkoja ja tuli ilman miekan lyöntiä pyhään kaupunkiin, jonka portit iso-isän kulta oli avannut, ja asetti muureille väkensä. Pian seurasi häntä Ruben Zevi itse, joka ryhtyi viipymättä kaikkiin tarpeellisiin varokeinojen toimiin, turvataksensa uutta omaisuuttansa. Tämä tapahtui kaikessa hiljaisuudessa ilman melua, ilman julistuksia. Täytyi käyttäytyä varovaisesti turkkilaisen ylpeyden suhteen. Jerusalemi tuskin huomasi, että se muutti hallitsiaa; se oli niin tottunut muuttamaan paschoja. Ainoa, joka huolestutti uutta juutalais-ruhtinasta, oli se, että ylen harvat juutalaiset hänen kutsumustansa noudattivat. Kaikkiin maihin ja maailman-osiin oli lähetetty sana, että Israelin hajaantunut kansa saattoi palata takaisin isäinsä maahan jota kohden se halajavin silmin oli monta vuosisataa katsellut. Mutta odotettujen lukemattomien joukkojen sijasta, näki Ruben Zevi vähäpätöisen joukon, enimmiten köyhiä repaleisia uskonheimolaisia kokoontuvan hänen lippujensa alle. Rikkaat, oppineet, mahtavat juutalaiset, joittenka avulla hän tahtoi uudestaan rakentaa Davidin linnan, olivat jääneet pois. He pitivät enemmän Egyptin lihapadoista, epäilivät sanoman totuutta ja jäivät vapaa-ehtoiseen orjuuteen Ammonin lasten luo.