Jerusalemi, maailmanhistorian keskipiste, oli tähän aikaan hävitettynä, verenpriiskottamana, ystävien ja vihollisten tallaamana. Yhtä kunnioitettuna kuin rääkättynä, oli tämä suurten muistojen kaupunki osmanien vallan alla vuodesta 1517 vaipunut epäsäännölliseksi kauppalaksi, jonka palatsit olivat sorana, moskeeat ja kirkot kaikenlaista rakennusmuotoa, korttelit pitkät ja likaiset, niissä matalat, kalkitut talot, joissa sekalainen väestö kansallisuutensa ja uskontunnustuksensa mukaan hajaantui eri osiin, elättäen itseään enemmiten peijaamalla pyhiinvaeltajia. Vielä seisoi jäljellä vanha, monta kertaa alas revitty ja jälleen rakennettu ympärysmuuri, jossa aikoinaan oli ollut 74 tornia; vielä sen viisi porttia, Herodeksen palatsin rauniot, pyhän haudan kirkko, semmoisena, jommoiseksi ristiretkeiliät sen rakensivat kahdennellatoista-vuosisadalla [se paloi 1808 ja rakennettiin sitte uuden-aikaisempaan muotoon], ei myöskään saa unhottaa tuota klassillista temppeliperustusta, tuota muurilla suojattua Haramia, jossa keisari Hadrianus turhaan tahtoi ivata Vapahtajan ennustusta Jupiterin temppelillään ja jossa sittemmin kristillisen kalliokirkon täytyi jättää sijaa Omarin moskeealle. Oli leikkuun aika Nisan kuussa, huhtikuussa, mutta tuskin mitään koottavaa, muuta kuin joitakuita laihoja öljypuun hedelmiä. Pyhiin vaeltajat virtailivat, tavallisuuden mukaan, kristittyjen ja juutalaisten pääsiäiselle, lankesivat polvillensa, rukoilivat, kerjäsivät ja kiistelivät nälkääntyneitten koirien kanssa leivänmuruista. Jonkunlainen salainen kohtalo raskautti historian ja ennustuksen koko painolla onnetonta kaupunkia, joka kerran, kuten Bethsaida, oli ollut taivaisiin asti korotettuna ja nyt makasi syöstynä alas aina kuoleman valtakuntaan saakka, sen vuoksi, ett'ei se "tietänyt aikaansa."
Sitte kuin Ruben Zevi aikaisin juutalaisten pääsiäisaamuna oli pitänyt hartaushetkensä synagogassa, ratsasti hän, kahden aseellisen palvelian seuraamana, ulos, katsellaksensa kaupunkia ja sen ympäristöä. Hänen tiensä johdatti häntä vihdoin kaupungin muurien ulkopuolelle ylös päin, pitkin viettävää Öljymäelle vievää polkua. Vielä oli aikainen aamu, aurinko ei ollut korkealla, se loi hohteensa kauas Välimeren avarille vesikuvastimille, saattaen ne punaisiksi, sinisiksi ja vihertäviksi. Jos vanhus kääntyi itään päin, näki hän tumman veden Engeddinin vuori-aavikon takana. Se oli tuo synkkä kalliomuurien sulkeama Kuollut meri. Kaupunki oli hänen jalkojensa edessä kuten valkoiseksi maalattu hauta. Aurinko valaisi minareettien huippuja ja kristittyjen kirkkojen ristiä; synagogat piiloutuivat matalien muurien taakse. Ei missään näkynyt jälkeä Moseksesta, ei heijastusta Davidista. Ruben Zevi huokasi: missä oli Israel?
Hänen sydämmensä vaati häntä purkamaan kaikki huolensa isäinsä Jumalalle ja hän haki paikkaa, missä hänen silmänsä ei loukkaantuisi Israelin jälkeläisten näkemisellä. Hän etsi kauan turhaan. Itse Öljyvuorikin oli täynnä kristittyjä muistoja. Siinä oli Taivaaseen-astumisen kirkko; siinä oli neitsyt Maarian hauta; siinä oli Getsemane. Vihdoin, kuin hän läheni Kidronin laaksoa, löysi hän Absalomin haudan, vähäisen suppilon muotoisen vuoreen hakatun rakennuksen, astui alas hevosen selästä, lähetti palveliat vartioitsemaan vähän matkan päähän ja lankesi polvilleen sille vuorelle, jonka David oli poikaansa surren kyynelillään pyhittänyt. Ruben Zevi ei ollut huomannut, että eräs vuoren monista erakoista oli etsinyt itselleen rauhanmajan Josafatin luolassa lähellä häntä ja tuli esiin hänen takanaan, nähtävästi pahoillaan siitä, että juutalainen tuli läsnä olollaan saastuttamaan hänen aamuhartauttansa.
"Herra Zebaoth", rukoili vanha juutalainen kuuluvalla äänellä, ikään kuin hän olisi taivaille huutaa tahtonut, "sinä, joka palveliallesi Mosekselle lupasit, että antaisit Abrahamin siemenelle Kaanaan maan ikuiseksi omaisuudeksi; — sinä, joka olet meitä hajoittanut ja luvannut jälleen koota neljältä maan kulmalta; sinä, joka palveliasi Esaiaan ja Zachariaan kautta olet sanonut, että tahdot yhdistää kaikki Israelin sukukunnat kaupunkiisi Jerusalemiin, niin että vanhuksetkin sen torilla istuvat, sauvat tukena suuren ikänsä takia; — katso, me tulemme lupaukseesi luottaen, Herra, ja otamme jälleen sen maan, jonkas meille perinnöksi annoit. Me nöyryytämme itsemme sinun edessäsi; me olemme se hylätty hopea, se luopunut kansa, jonka olet antanut maailman häväistykselle ja pakanain pilkalle alttiiksi; mutta me tulemme kuitenkin, Herra, sanasi mukaan, me odotamme sinua hyvitystä antamaan ja kostamaan. Sinä olet heitä lyövä, jotka meitä ovat lyöneet, sinä olet heitä tallaava aina kuoleman valtakuntaan asti meidän jalkojemme alle. Mutta meitä sinä olet pelastava sydämmemme vapistuksesta ja hävittävä meidän häväistyksemme juuria myöden kaikissa maissa. Sinä olet antava meille pään koristeen tuhan sijasta ja riemun öljyä suuren surun sijasta, kultaa hopean, ja vaskea raudan sijasta. Herra, anna minulle merkki, että nyt tahdot meille pyhän lupauksesi täyttää! Täällä on juuriinsa asti kuihtunut orjantappura pensas: anna siitä vihreän vesan versoa!"
Ja tuo rukoileva vanha juutalainen viskasi itsensä kasvot alas päin maahan, ikään kuin hän olisi vastausta odottanut vuoren sisuksista. Silloin kuuli hän takanaan äänen sanovan:
"Kuka olet sinä, joka oikeutta käyt Jumalasi kanssa ja määräät hänelle hänen aikansa? Oletko siis sinä kuullut hänen äänensä, joka sanoo sinulle: nouse ylös, Samueli! Vielä ei ole Moseksen kirous otettu pois. Vielä ei ole pakanain paljous Jumalan kirkkoon tullut. Vielä riippuu peite silmiesi edessä, niin ett'et näe Getsemanea jalkojesi edessä etkä kuule vastakaikua kansasi huudosta: 'Hänen verensä tulkoon meidän ja lastemme ylitse!'… Mene, sokeutettu! Ei yhtäkään vihreää vesaa vielä versoa sinun kansasi orjantappuroista. Sanansaattajan jalan-astunta kaikaa vuorissa. Katso, Antikristus seisoo porttien ulkopuolella ja on oleva sinua voimallisempi siksi, että hänen aikansa on ohitse ja kaikki on Kristuksen vallan alla."
Ruben Zevi nousi seisoalle ja näki edessään Josafatin luolan erakon. Sanomaton raivo valtasi tuon muuten varovaisen, kaikkia tuumivan vanhuksen. Nyt, nyt päätöksen, voiton, maailmanherrauden hetkenä uskalsi yksi hänen kansansa sortajista viskata vasten hänen silmiänsä Moseksen ennustuksen ja Natzarealaisen kuoleman! Äänensä petti hänen, hänen kokoon puristettu nyrkkinsä nousi ilmaan antaaksensa iskun tuolle onnettomuuden ennustajalle vasten naamaa, kun samassa palveliat kiirehtivät paikalle ja ilmoittivat, että sotajoukon alipäällikkö Assar Kaba oli lähettänyt sananlennättäjän.
"Rabbi" sanoi sanantuoja, vielä hengästyksissään kiivaasta ratsastuksestaan vuorelle. "Assar Kaba antaa sinulta kysyä, minkä vastauksen hän antaisi Messiakselle, joka seisoo Damaskusportin edustalla ja pyytää sisälle."
Messias! Vanha juutalainen löi kädellään otsaansa. Hän oli rukoillut Abrahamin Jumalaa uudestaan voimaansa asettamaan Israelin kansaa, mutta hän oli unohtanut voimaan asettajan, unohtanut ainoan valitun, joka saattoi tehdä Herran työn! Siksipä ei yhtäkään viheriää vesaa versonut kuivuneesta orjantappurapensaasta.
Nuorukaisen nopeudella istui hän jälleen satulaan, ratsastaen alas vuorelta ja jättäen hämmästyneen erakon ilman vastausta. Mutta ratsastaessaan tuli hänen ajatuksiinsa kaikenlaisia mietelmiä, kuten pitkällinen asiatoimi aina oli tuottanut tuohon kekseliäiseen päähän. Kuka tuo Messias oli? Kentiesi hän ei ollut mikään muu, kuin Mordechai Zevin hassu poika?