Hän oli jälleen oma itsensä.
Kansanjoukko muurien sisäpuolella oli takaisin tungettu ja kaikki vastustajat hajaantuneet pois, kuin odottamaton näky äkki-arvaamatta muutti kaikki. Se ihme, jota Nathan oli ennustanut, oli todellakin tapahtunut. Sillä välin, kun vielä keskusteltiin Damaskusportin luona, oli profeetta saanut uusia liittolaisia, jotka hänelle avasivat läntisellä puolella olevan ja nyt heikosti vartioidun Jaffan portin. Täällä hän nyt kulki riemuitsevien joukkojen ympäröimänä, esteettömästi kaupungin sisälle, vaikk'ei tulta suitsevan jalopeuran seljässä, vaan kuninkaallisessa komeudessa. Hän oli valinnut pääsiäisen sisäänkulkupäiväkseen, ja tämä kulku erosi hyvin paljon toisesta aikaisemmasta ratsastuksesta Jerusalemiin, joka tapahtui aasintamman varsan selässä.
Schabbathai Zevissä, siinä kun hän valkoisella hevosellaan ratsasti kansaa siunaten, yhdistyi kaikki, mikä viehättää ja hurmaa itämaista mielikuvitusta; hän oli nuoruuden parhaassa kukoistuksessa, 29-vuotias, monet tuhannet kiittivät häntä kauniimmaksi ihmislasten joukossa, vaatetettuna oli hän entis-ajan juutalaiseen pukuun: ihopaitaan, alusvaatteisiin, varvikkaisiin ja viittaan, joka loisti purppurasta ja kultakankaasta. Kulku-jonon etupäässä ratsasti airut, pieni, tuskin kolmen jalan pituinen kääpiö karmosiinipunaisessa viitassa, kesyllä giraffilla, jonka pieni ylpeä pää tuon pitkän kaulan päässä muikerteli huoneitten kattojen yläpuolella. Lähinnä, profeetan edessä, kulkivat harpunsoittajat ja laulajat, jotka veisasivat hosiannaa ja Davidin kruunausvirttä. Hänen jäljessään ratsasti hänen henkivartiastonsa naziireja, joita oli seitsemän kertaa seitsemän puettuna valkoisiin viittoihin ja jotka ratsastivat mustien hevosten selässä. Heitä seurasi jalkaisin sata leviittaa papillisessa puvussa, niitten jäljessä kuoripoikia, kantaen väkevästi hajahtavia suitsutus-astioita, heidän jäljessään taas aseellisia liittolaisia, valmiina rikki ruhjoomaan jokaisen vastustajan, ja vihdoin ehtimiseen lisääntyvä, laulava, kirkuva ja tanssiva ihmisjoukko. Sairaat, sokeat, rammat tunkivat esiin, jotta profeetan varjo laskeutuisi heidän päällensä: aavekuva noista parantamisista, jotka tapahtuivat tuhat kuusisataa vuotta sitten tässä samassa Jerusalemissa.
Tämä sekä juhlallinen että sotainen kulkue tunki kuten vaaja Benjamin Zevin muurien luo levitettyjen sotajoukko-osastojen välille. Mutta vielä ei kaikki toivo ollut hukkaan mennyt, vielä seisoivat sotajoukon urhoollisimmat Damaskoportin luona; rohkea hyökkäys saattoi hajottaa pirstaksi kuninkaallisen kulkueen.
"Ei vielä, ei vielä, ennenkuin olet pessyt itsesi puhtaaksi!" rukoili vanha iso-isä, "sinä olet naisen verellä priiskoitettu ja sellaisena et saata lähteä Herran sotaan."
"Minua ei kukaan tapa ennen tähtien hetkeä!" huudahti Benjamin sillä luottamuksella, joka nykyään oli tullut hänen ainoaksi uskoksensa. Ja hän antoi ratsuväen etupäässä torven toitotuksilla ilmoittaa, että hyökkäykseen oli ryhdyttävä, hänen oli aikomus käydä juhlakulkuun käsiksi ja ottaa vangiksi luuletellun Messiaan. Hän oli uhkamielinen ja iloinen, hän oli jälleen oma itsensä, hän viskasi rahakaupan välittäjän pois, kuten huonon houkkiokaapun ja oli jälleen, mitä hän aina oli tahtonut olla, ja mitä hänen olisi tullut olla, moitteeton ja peloton sotilas, Aake Tottin ratsupalvelia, ratsastaja, joka istui kuten muuri kiinni satulassaan.
Tuo kokematon, hänellä ei ollut aavistustakaan hengellisten vihurituulten voimasta. Hänen sotajoukkonsa seurasi häntä epäillen, mutta vain heittäytyäksensä alas maahan nähtyänsä profeetan ja laskeaksensa pois aseensa. Uhkaukset ja rukoukset, lupaukset saaliista, kaikki oli turhaa. Tuskin 30 tahi 40 Zevin henkipalvelioista vielä totteli käskyä liittyen uskolliseen Assar Kabaan. Benjaminilla ei ollut muuta neuvoa, kuin kiertoteitse koettaa päästä linnoitettuun Haramiin ja teljetä itsensä sinne siinä toivossa, että saisi sinne mukaansa jonkun osan kaupunkiin hajaantuneesta sotajoukostaan.
Mutta juuri tähän, juutalaisille pyhimpään paikkaan tuossa pyhässä kaupungissa ja siellä olevaan parhaimpaan synagogaan suuntasi myöskin profeetta kulkunsa. Molemmat joukot tulivat yht'aikaa eri portista sisään, sillä Haramilla oli 11 porttia. Täällä ensiksi verta vuodatettiin. Benjamin viskasi itsensä synagogaan ja puolusti viallisella oikealla kädellään sen kivilattiasta jokaista askeleen levyä. Nyt oli hän jälleen oma itsensä, nyt tunsi hän itsensä vapaaksi kuten valtakotka, joka on päässyt ulos rautaristikkoisesta häkistä. Hän oli jälleen Slangen rohkeamielinen oppilas, jälleen Torstensonin voittamaton pieni kersantti. Hänen ainoa silmänsä loisti voitonhalusta, hänen käsivartensa jakoi iloisia muistoja kunniarikkailta tappotantereilta. Hän oli jälleen urhoollisin urhoollisista, ja hän tunsi sen, hän taisteli kuten taistellaan kunnian ja voiton puolesta silloin kun tietää, ett'ei voi kaatua…
Mutta Thamar oli ollut oikeassa, profeetta oli vastustamaton. Itse hän ei taisteluun osaa ottanut; hän antoi merkin kädellään ja kaikki kaatui nazirien koukkuisten jataganien iskusta. Slangen oppilas näki viimeisten uskollistensa kaatuvan; eräs jättiläismäinen syrialainen hyökkäsi Assar Kaban kimppuun ja lävisti hänen jataganillaan. Vielä ei Benjamin Zevi ollut haavoitettu; hän halveksi kaikkia varjeluskeinoja; häntä ei mikään voinut tappaa. Hän torjui pois 20 vihollista ja halkasi yhdellä ainoalla iskulla syrialaisen pään. Mutta nyt oli tähtien hetki tullut. Vähin koko tästä uskonvimmaan joutuneesta joukosta, joka profeettaa seurasi, tuo pieni vähäpätöinen kääpiö, heikko ja voimaton kuin lapsi, koukistui Benjamin Zevin korotetun käsivarren alle ja lävisti hänen sydämmensä tikarin-iskulla. Benjamin horjui, hän kaatui… poika Kaskaksesta, Lavilasta, Neunburgista, Leipzigistä, Tukholman linnasta, Jankowitzista… hän tallattiin… Ei yksikään syksyinen lakastunut lehti maannut niin tallattuna kuin hän. Hän kaatui äännähtämättä, huokauksetta. Jos hän olisi voinut ajatella selvän ajatuksen, olisi tuo ajatus ollut kummastus siitä, että hän saattoi kaatua. Näin pitkälle eikä edemmäksi; rata oli mitattu. Se hetki on tuleva, jolloin kaikki tähdet putoavat ja se hetki oli tullut toiselle yön lapsista.
Profeetan voitto oli täydellinen. Ne Benjamin Zevin väestä, jotka eivät antautuneet eivätkä kaatuneet, pakenivat kaikkialle julistaen profeetan korotusta ja osmanilaisen vallan kukistumista.