25. Sulttaanin Hat-i-scherif.
Kaikki Hagarin perustukset horjuivat hänen jalkojensa alla.
Uuden profeetan loistava voitonriemu oli lyhyt-aikainen. Osmanilainen valta ympäröitsi häntä kuten meri, sen aallot kohoutuivat ja viruttivat pois hänen haihtuvan suuruutensa. Beirutin pascha läheni joukkojensa kanssa, karkoitti profeetan, pani jälleen kaikki järjestykseen pyhässä kaupungissa ja tuo äsken uskonvimmainen kansa tervehti häntä nyt vapauttajana. Niin vähän oli luuleteltu Messias voinut hillitä liittolaistensa saaliinhimoa, ettei mikään uskontunnustaja enään ollut turvassa henkensä eikä omaisuutensa puolesta. Kaupungin historia on myöskin niin rikas vaihtelevista hallituksista, että tuskin sivumennenkään puhutaan noista juutalaisen valtakunnan voimaan asettamisen onnistumattomista koetuksista.
[Lukia saattaa helposti poistaa kertomuksen koru-ompelukset historian alastomasta todellisuudesta, jos häntä haluttaa. Schabbathai Zevin historiallinen henkilö on itsessään romaani. Koko hänen elämänsä oli ainaista muuttelevaisuutta: sokeaa kansanjumaloimista, siihen asti kuulumattomia voittoja, sen jälkeen tappio, pako, pannaan julistus ja vihdoin arkamielinen luopumus. Jouduttuansa pulaan, sanoi hän tahtovansa yhdistää kaikki uskontunnustukset. Mutta kun sulttaani Muhamed IV sanoi hänelle: "Hyvä, minä tahdon ampua sinuun kolme myrkytettyä luotia!" silloin hän masentui ja otti turkkilaisen päähineen päähänsä sekä rupesi muhamettilaiseksi. Sellaisena sanottiin hänen kääntäneen 300 juutalaista Islamin uskoon. Hänen lankeemuksensa maininki kulki laajalti kuuluvissa pitkiä aikoja tämän jälkeen. Moni luuli vielä, että profeetta oli viety ylös taivaaseen sekä että joku paha henki oli ottanut hänen muotonsa.]
Nämät kapinan yritykset olivat kaikkialla herättäneet turkkilaisten epäilystä ja katkeruutta juutalaisia kohtaan. Hyökylaine ulottui vihdoinkin Konstantinopoliin. Ruben Zevin rauhallista voittoa sekotettiin hänen veljensäpojan julkiseen kapinaan Islamia vastaan, he kun olivat saman nimelliset. Olikohan totta, että valtakunnan maakunnista yksi oli myyty? Kuka tähän oli ollut syypää? Neuvoston mahtavat neuvottelivat; jäljet johtivat suurvisiiri Kupriliin. Hänen päänsä oli vaarassa; hänellä ei ollut muuta neuvona, kuin pettää Hagar Sulttaan. Hän oli Ruben Zevin tyttären tytär ja syyhyn osallinen; hänen täytyi joutua sovintouhriksi.
Mutta Hagar Sulttaan ei ollut helposti kukistettu. Paitsi itse Sulttaania ja hänen äitiänsä Tarchania, olivat janitscharit hänen voimallisena tukenaan. Tulisiko kukistaa ja tappaa hänet, kuten edeltäjänsä Kösemin, spaahien ja ulemain kapinan noston kautta, taikka tulisiko ennen höystää hänen sorbetinsa sopivalla lisäyksellä? Tästä kiisteltiin lukittujen ovien takana. Hiiriä oli monta, mutta kissa oli liika voimallinen. Vasten janitscharien tahtoa ei mikään palatsikapina ollut mahdollinen. Reis effendi Schamisade, Kuprilin ja Hagarin salainen vihamies, ehdotti ainoan keinon. Tuli panna toimeen kapina Stambulissa ja vaatia hallitsian muutosta valta-istuimelle. Lahjat, jotka jaettiin uuden sulttaanin noustessa valta-istuimelle, olivat janitschareille vastustamattoman mieluisia.
Jo 50 vuoden ajan olivat väkivaltaiset hallitsiain muutokset olleet tapana. Sulttaani Ibrahimin kuoltua tahtoi Kösemin puolue kukistaa silloin seitsemän vuotiaan Muhamedin ja panna hänen sijaansa hallitsiaksi hänen veljensä Suleimanin. Miksikä ei nyt palattaisi takaisin tähän tuumaan sekä annettaisi sulttaani Muhamedin kadota? Olihan jo eräs dervischi ennustanut hänen lankeemustansa. Moslimit tulivat riemuitsemaan, sillä tämä tapahtuisi siitä syystä, että heidän padischansa uskalsi myydä pyhän maan juutalaisille.
Niin salaa kuin tätä valmistetuinkin, ennätti siitä kuitenkin huhu tuon aina hereillä olevan Hagar Sulttaanin korviin. Hän ei vielä kaikkia tietänyt, hän tiesi vain, että hänen piti tuleman uhriksi valtakuntaa vastaan tehtyjen väkivaltaisuuksien tähden, joita Zevin suvun sanottiin tehneen. Tämä ei ollut ensi kerta, kuin Hagarin henki ja valta olivat vaarassa. Mutta se oli ensi kerta, kuin nämät juonet uhkasivat häntä saattaen häneen pelon vapistuksen, jota hän, tuo peloton, ei milloinkaan ennen ollut tuntenut.
Sanoma hänen iso-isänsä ja vielä enemmän hänen veljensä kuolemasta oli häntä hämmästyttänyt. Benjamin oli kaatunut, hän, jota ei kukaan voinut tappaa ennen tähtien hetkeä! Se hetki oli siis nyt tullut yhdelle noista kolmesta. Mutta, jos hetki oli tullut yhdelle, oli se tullut kaikille. Kaikki Hagarin perustukset horjuivat hänen jalkojensa alla. Hän, tuo voittamaton, hän, tuo valittu, joka tähtien avulla nousisi tyhjästä kaikkia ylemmäksi, hän oli nyt joutunut alttiiksi, kuten jokainen muu kuolevainen sallimusten oikuille, vihollisten väijymisille ja heikon ihmiselämän koko voimattomuudelle. Turvattomana, juurettomana ajelehti hän vielä kerran kuten harhaileva lastu äärettömällä valtamerellä ja tällä kertaa voimattomampana kuin milloinkaan, sillä havaittuaan antaneensa itsensä kokonaan toiselle, oli hän kadottanut oman itsensä.
Vaara antoi hänelle rohkeutta ja ajatuskykyä. Koko hänen uhkamielinen voimansa nousi kapinaan tuollaista häväistystä vastaan. Ei, hän ei tahtonut väistyä, hän tahtoi ynsistellä kohtaloansa vastaan, tähtien muassa tahi ilman tähtiä tahtoi hän taistella, ja jos hän kaatuisi, tahtoi hän kaatua sortumattomana, itsellensä uskollisena, rakkaudellensa uskollisena. Niin, hän rakasti tuota valtaistuimella olevaa lasta. Tämä häntä tarvitsi. Miksikä tulisi tuo lapsi ilman häntä? Hekumoitsiaksi tahi veriseksi hirmuvaltiaaksi, kuten kaikki hänen edeltäjänsä. Hän, Hagar, ainoastaan saattoi tästä pojasta kasvattaa viisasta ja sankaria; siksipä täytyi hänen jäädä paikalleen; siksipä hän taisteli pojan puolesta, kun hän taisteli oman itsensä puolesta.