"Mikä laiva on paras purjehtia turkkilaisessa laivastossa?"
"Kapudan pascha pitää kaleeri Monastiiria muita laivoja parempana, sillä hän on kolme kertaa voittanut venetsialaiset. Monastiiri on ankkuroittuna Kultaisen Sarven luona."
"Hyvä! Istu alas kirjoittamaan määräkäskyä Murad Kapudan paschalle, että hän varustaa Monastiirin valmiiksi lähtemään matkalle huomen-illalla ennen keski-yötä. Minä tahdon itse valita siihen päällikön."
Kuprili kirjoitti määräkäskyn.
"Kirjoita vielä määräkäsky Jerusalemin uudelle paschalle, että hän viipymättä antaa etsiä Ruben Zevin ja hänen tyttärensäpojan jäännökset sekä hautaa ne kaikella kunnialla juutalaiseen kirkkopihaan."
Myöskin tämä määräys kirjoitettiin ja lähetettiin.
"Kuprili", jatkoi Hagar Sulttaan, "sinä jäät sulttaanin palatsiin vartioittuna huomis-iltaan asti. Minä tarvitsen sinun allekirjoitustasi muutamia hallitus-asioita varten."
Tämän voimallisen sulttaanittaren käskyissä oli niin uhkaavaa vakavuutta, ett'ei suurvisiiri uskaltanut niitä vastustaa. Mikä oli sulttaanittaren aikomus?
Nuo kaksi päivää vietettiin hiljaisissa valmistuksissa. Ei saanut kukaan kutsumatta tulla seraljiin eikä sieltä lähteä luvatta. Huomautettiin, että janitscharit saivat kaiken sisällä olevan palkkansa ja vielä kolmen kuukauden ennakkomaksun.
Viimeisen illan vietti Hagar herransa ja puolisonsa seurassa. Ei mitään muutosta ollut tapahtunut nuoren sulttaanin jokapäiväisessä elämässä. Kaunokirjoitus, ratsastusharjoitukset, miekkailu, koraanin oppiminen, kaikki kävi kuten ennen. Hän oli nyt 12-vuotias, aikaisin kehittynyt, oppivainen, ja hänellä oli selvä käsitysvoima ja hyvä pää. Luonto oli tullut epätasaiseksi, kuten usein siinä iässä: toisinaan kiivas ja maltiton, toisinaan lempeä ja hellä. Mitäpä ei tuosta lapsesta olisi voinut tehdä! Ja kuitenkin näkyi hänessä jo peritty taipumus itsevaltaisuuteen, sellainen, joksi koko ympäristö kasvattaa vallanperiää itämaisessa hovissa. Hän oli omavaltainen, ylpeä ja arvostaan pitävä, aivan hurja, kun hän suuttui. Isäin julmuutta ei löytynyt tässä hellässä lapsensydämmessä, mutta oli siinä paljon itsekkäisyyttä, paljon ylenkatsetta noita orjia kohtaan, jotka konttasivat hänen edessään lattialla. Hyvinpä hän tarvitsisi levollisesti johtavaa kättä, kasvattajaa, jota hänen täytyi kunnioittaa ja joka oli opettava häntä pitämään lukua ihmis-arvosta! Kuka palkitsi tuon johtavan käden, jos se häneltä vietäisiin pois? Hagarin sydän oli särkymäisillään, kun hän tuota ajatteli.