"En tiedä. Kentiesi suru, kentiesi kuolema. Niiltä kaliifini ei saata hakata päätä poikki. Mutta jos niin tapahtuu, lupaako herrani ja puolisoni, että saan tulla hänen uskollisimmaksi houriksensa paratiisissa?"
Poika suuteli häntä niin, ett'ei hän koskaan ollut häntä sillä tavalla suudellut ennen. Vielä oli tämä lapsen suudelma, mutta puolison autuus ja toivottoman äidin tuska juoksi Hagar Sulttaanin suonien läpi kuten tuli-virta. Tässä silmänräpäyksessä hän olisi tahtonut kuolla.
"Paha noita", torui poika, "miksikä et anna minun hakata päätä poikki niiltä, jotka tahtovat ottaa sinun minulta pois?"
"Sen vuoksi, että olen onnellinen… siksi, että rakastan sinua… siksi, että sinä minua, rakastat… siksi, että rakkaus on suurin, voimallisin voima taivaassa ja maan päällä. Nyt sen tiedän… Hyvää yötä!"
"Etkö tahdo valmistaa pään-alustani ja lukea ezaniani?" kysyi poika.
Uskolliselle palveliattarelle Sindarille tavallisesti uskottiin tämä kunnia-työ. Nyt, viimeisenä iltana otti Hagar hänen toimensa tehtäväkseen ja saattoi puolisonsa levolle. Hän nukkui väsyneenä Hagarin syliin, kahdentoista vuotiaan huolettomaan, onnelliseen, pettämättömään uneen.
Kun Sulttaani oli nukkunut, painoi Hagar vielä viimeisen polttavan suutelon hänen otsalleen ja sanoi neekerinaiselle:
"Sindar, me tapamme toisemme kerran Jumalan paratiisissa. Silloin tahdon sinulta kysyä, kuinka sinä olet hoitanut sieluni sydäntä."
"Henkeni hänen puolestaan!" vastasi neekerinainen itkien, viskasi itsensä hallitsiattarensa jalkojen juureen ja suuteli hänen viheriäisen silkkitunikansa liepeitä.
Hagar lähti, ja hänestä tuntui ikään kuin hän olisi jälkeensä jättänyt parhaan osan omasta itsestään. Sulttaani Muhamedilla oli kaksi viisasta opettajaa, Schami Hussein ja Chodscha Rihan. Suurvisiiri Kuprili tulisi pidettäväksi valtioperäsintä hoitamassa; mutta mistä löytää se, joka Hagarin jälkeen itsevaltaiseksi syntynyttä voisi muuttaa kansallensa siunaukseksi? Sellaista ei löytynyt osmanilaisten valtakunnasta.