Kutsuttujen vieraitten joukossa oli Hessen-Eschwegen maakreivi Fredrik sekä hänen puolisonsa Eleonoora Katariina, Kristiina kuningattaren orpana ja yhden-ikäinen kasvattisisar, pfalzilaisen perheen murhelapsi. Tämän ruhtinattaren ensimmäinen nuoruudenhairahdus oli nyt unhotettu ja peitetty sen kautta, että hän oli joutunut naimisiin yhtä huikentelevaisen ruhtinaallisen puolison kanssa, mutta liitto ei ensinkään ollut onnellinen. Kristiina oli tehnyt kaikki mitä saattoi, poistaaksensa orpanansa huonon maineen, ja teki sen nytkin. Hän meni tuota häpeillään olevaa ruhtinatarta vastaan, tarttui häneen tuttavallisesti käsikoukusta ja saattoi häntä lehtimajaan, joka oli kylliksi avoin, niin että olivat kaikkien nähtävissä ja kuitenkin tarpeeksi erillään, suodaksensa heidän häiritsemättä keskustella.
"Minun kauniilta Nooraltani on siivet leikattu sitte kuin viimeiseksi juoksentelimme Stegeborgin mäillä", alkoi kuningatar, ikään kuin milloin tahdotaan nostaa pystyyn puoleksi taittunutta ruusua. "Mitä kuvastimesi sanoo? Älä anna sen luulotella, että olet vanhentunut. Minä pyydän sinua, älä pidä liika kiirettä; muista, että nuoruutesi myöskin on minun!"
Ruhtinatar oli vaiti, silmät alas päin luotuina, pidätettyjä kyyneleitä täynnä.
"Etkö ole onnellinen, Noora?"
Sama äänettömyys. Paitsi tuota molemmilla olevaa liehuvaa luontoa, olivat he niin erilaisia kuin kasvattisisarukset olla saattavat.
"Eikö hän ole sinulle uskollinen, sano? Minä tunnen vaimoja, jotka ylistävät miestänsä, kun hän ei lyö vaimoansa."
Eleonoora Katariina tahtoi puolustaa itseänsä sillä, että hän puolusti valittuansa.
"Puolisoni on ritarillinen", kuiskasi hän, koettaen hymyillä.
Kristiina tukehutti pahan leikinlaskun; hän ei tahtonut loukata, hän tahtoi hyvittää.
"Se ilahuttaa minua", jatkoi hän. "Kaikkia muuta saattaa anteeksi antaa, paitsi halpamaisuutta. Minä pidän kevytmielistä aatelismiestä parempana kuin siveää ulkokullattua. Onnellista on olla vapaana; mutta jos kerran on jalkaraudat, niin on kuitenkin paras asettaa siten, että kädet ovat vapaat. Muistatko vanhaa Wolfenbütteliä, ratsumestaria, joka Rönössä opetti meitä ratsastamaan, siihen aikaan, jolloin me vielä käytimme puuteroittua hiuspussikkoa, pöhöhihoja ja pitkiä helminauhoja? 'Ohjat lujalla, pikku armo, jos se heti lähtee menemään; mutta taputtakaa sillä välin sitä kiltisti kaulalle!'… Oletko unohtanut ratsastustaidon, Noora?"