"Olen unhottanut kaiken, paitsi sinun hyvyytesi, Kristiina. Oli aika, jolloin mielestäni olin sinun vertaisesi. Nyt ei ole sinulla vertaista koko avarassa maailmassa. Sinä olet enemmän kuin suuri… sinä olet verraton…"

"Niin, ilman puolisoa, ilman miestäni Abrahamia, jota Saara nimitti herraksensa! Siinä olen onnellisempi sinua. Mutta lohduta itseäsi, Noora; minä en saa, kuten sinä, poikaa tahi tytärtä, joka kerran tulisi minua suuremmaksi. Ole tyytyväinen siihen kohtaloosi, että kerran saat jalostuttaa saksalaista ruhtinasperhettä ruotsalaisella Vaasaverellä. Parempi on jättää jotakin suurta jälkeensä, kuin että itse on suuri… Verraton! Mistä sait sen sanan? Ilman vertaista, ilman puolisoa olen minä neitsyydessäni… ilman vertaista vapaudessani… niin, miksikä en verraton koko maailmassa? Eihän löydy kahta luotua kappaletta aivan yhtäläistä. Minun kaunis ruusuni, lotkolehtinesi, jos tuo sinulle iloa tuottaa, niin muista, että olet keksinyt minulle oikean sanan! Se on tuleva mielilauseekseni… Verraton, ruotsiksi makalös, saattaahan siitä tehdä kreikkaakin, mákelos… Minun täytyy antaa painaa se rintarahaan; se on minun phenixeni…"

Ja hän lähti mitä parahimmalla tuulella sukulaisensa kanssa käsikoukussa juhlan hyörinään. Ruhtinatar Eleonoora Katariina tunsi itsensä samalla hyvitetyksi ja alakuloiseksi. Verraton? Niin, noin osaa ottavainen ja etevä; noin muita hyvittävä ja kuitenkin — itse yksin kaikki!

Seuraavana aamuna oli Hampuri jälleen liikkeellä sanoaksensa vieraallensa oikein loistavasti viimeiset jäähyväiset. Mutta Texeiran talossa kuului ainoastaan ahkerien kynien ritinä, jotka kaikkien konttoorin pulpettien luona kirjoittivat määräyksiä miljoonien sisään keräämisestä Ruben Zevin raunioista. Kuningatar oli kadonnut päivän ensi koitossa; itse oli hän miehen vaatteissa ja ainoastaan miesten seuraamana.

Kauemmaksi emme saata seurata tätä loistavaa tähteä hänen kaarevalle lankeemuksensa radalle; — emme Brüsseliin, jossa hän isä Guèmesin edessä valalla luopui isäinsä uskosta; — emme Innsbruckiin, jossa hän uskonsa heittäneen Lukas Holsteiniuksen edessä julkisesti vannoi uskovansa kiirastuleen, pyhimyksiin, paavin voimaan edustajana ja yksin autuaaksi tekevään katoliseen kirkkoon, joka oli selittänyt hänen isänsä Antikristukseksi; emmekä hänen tuloonsa Romaan, jossa hän sai nimen Kristiina Aleksandra; — emme hänen tuloonsa Parisiin, jossa hän kummastutti kaikkia eikä itse kummastunut mistään; — emme hänen mainioon tiede-akatemiaansa Romassa; — emme hänen onnettomaan vieraissa käyntiinsä Ruotsissa, kun hän kummitteliana tuli tavottelemaan sen ja Puolan kruunuja; — emme hänen kiistelemiinsä paavin kanssa, hänen pettyneisiin mielikuvituksiinsa ja maineen epäluotettavaisuuteen; — emme hänen yksinäiseen vanhuuteensa ja kaiken maailman komeuden katoavaisuuteen; — emmekä edes hänen viimeisten vuosiensa totiseen elämänkertomukseen, jonka hän omisti Jumalalle, koska koko maailmassa ei löytynyt kuolevaista, jolle hän olisi tahtonut kokonaan itsensä uskoa, taikka jota hän olisi saattanut pitää oman itsensä vertaisena, vielä vähemmän itseänsä arvollisempana. Hän oli nyt, 1654, niin täydellisesti eheän valmis luonne, kuin ihminen olla saattaa elämänsä 28 ikävuodella, sellaisen elämän, joka yhäti tuottaa uusia odottamattomia tapauksia, uusia opetuksia. Perustus oli laskettu, päällysrakennus oli jäljellä rakennettavana. Hän oli tuo "verraton", — "kymmenes runotar", — "ruotsalainen Minerva", — "jumaiien sankaritytär", — "pohjolan Sibylla", — "kuninkaitten kuningatar", — "taivaallinen sankaritar, toinen aurinko", — "Christina coelestis heroina, alter sol." Hän oli Phenix, joka lensi ylös roviosta, ja sen yläpuolella oli luettavana kreikkalaisella kirjoituksella mákelos, makalös, verraton.

Kreikkalainen sana mákelos merkitsee aitausta, ja romalaiset tekivät siitä sanat: maceria, puutarhamuuri, macellum, ruokakauppatori. Minkä merkityksen tuo oppinut kuningatar lienee tunnustanutkin näille julkeille johtomuodoille, jotka eivät saattaneet olla hänelle tuntemattomia, niin varma on, että aitausta vähimmän sopi verrata hänen sitomattomaan vapauteensa. Mutta aitaus saattoi saada kauniin merkityksen, jos sitä selitettiin siten, että se oli suojeliana, ja siinä Kristiina löysi selitystä sfinksin arvoitukseen. Hän tahtoi olla suojeliana kaikelle, mikä oli suurta ja ylevää työssä ja ajatustavassa, taiteitten ja tieteitten suojeliana, vapaan ajatuksen ja aikakauden korkeimman valistuksen suojeliana; se oli hänen mákelos'insa, hänen maalinsa ja kunniansa. Jos oikeutetuiksi tunnustetaan Thorildin sanat: kappaleen ansio on sen tarkoitus, elämän korkein päämäärä on elämän totuus; silloin historia, joka puuttuvaisuudet pohtaa, ennemmin käsittelee niitä kuvailun varjoina ja tuo valoon sen, mikä saattaa kestää jälkimaailman silmien edessä. Silloin Ruotsi on muistava, että Kustaa Aadolfin tytär istui kuninkaallisen ylevänä sen valta-istuimella, itse kruunattuna uudella laakeriseppeleellä, sen mahtavuuden loistavimpana aikana. Silloin Suomi ei ole unhottava, että se häneltä, kun hän vielä oli lapsi, mutta sen ansiollinen lapsi, sai ensimmäisen kansalais-oikeutensa tieteitten maailmantasavallassa. "Minun sydämmessäni hänellä on sija", sanoi hänestä tuo aina suuri-aatteinen Geijer. Ja paremmin kuin mikään muu, on tämä historian kirjoittaja kuvannut hänen asemansa, kun hän sanoo: "itse ladellen liiallisuuksien välillä, oli Kristiina sen vaarallisen suuruuden kuva, johon Ruotsi oli noussut."

Korkea, häikäisevä inhimillisen suuruuden ja inhimillisen heikkouden haamu, jota niin hillitsemättömästi on ihailtu, niin säälimättömästi paneteltu, sinä, jonka haudalle kaksi vuosisataa on lunta tuiskuttanut, voimatta jälkiäsi poistaa tahi antaa sinusta täydellisesti selvää, täydellisesti oikeaa kuvaa, — älä suutu, jos aikojen ja sydämmien salasopukoista aarteita etsivä on kysynyt aikakautesi tähdiltä sinun arvoituksesi selitystä ja siinä löytänyt kyvyn ja puutteellisuuden, jotka kaiken selittävät! Stella inclinant… Nimitä tähtien vaikutusta luonnon taipumuksiksi, niin seisomme yhdeksännentoista vuosisadan aaltoilevalla pohjalla.

Sitä Kristiinaa, jota maailma on ihaillut ja herjannut, on Voltaire kuvannut niin leikillisen sujuvasti ja niin osaavan todellisesti, ettei mikään valokuvaaja olisi onnistuneemmasti voinut asettaa valoja ja varjoja. [Lacrombe, Chirstine, siv. 241.]

A s'a jupe courte et légere;
A son pourpoint, à son collet;
Au chapeau, chargé d'une plume;
Au roubain ponceau qui pendoit
Et par devant et par derriere;
A sa mine galante et fiere
D'amazone et d'avanturiere;
A ce nez de concul romain
A cette fierté d'heroine
A ce grand oeil tendre et hautaine
Soudain je reconnus Christine:
Christine des arts le maintien,
Christine qui seda pour rien
Et son royaume et son église,
Qui connut tout et ne crut rien,
Que le saint père canonise,
Que damne le lutherien,
Mais que la gloire immortalise.

Tämä on: