Hänen lyhyestä ja kevyestä hameestaan; liivitakistaan ja kaulustimestaan; sulalla koristetusta hatustaan; punaisista nauhoistaan, jotka riippuivat eteen ja taakse päin; hänen miellyttävästä, ylhäisestä, puolittain amatsooni- puolittain seikkailia-muodostaan; hänen romalaisen konsulin nenästään; tuosta jumalatarmaisesta uhkeamielisyydestä; hänen hellästä ja ylpeästä katseestaan tunsin heti Kristiinan, vapaitten taiteitten tuen, Kristiinan, joka ilmaiseksi jätti valtakuntansa ja kirkkonsa; hänen, jonka pyhä isä selittää pyhimykseksi, jota lutherilainen tuomitsee, mutta jonka maine vie kuolemattomaan kunniaan.
27. Uusi elämä.
Minä olin kuollut, ja katso, minä elän!
Muutamia päiviä ennen mikkeliä esiintyi Karjan pitäjässä Uudella maalla sotapappi Pietari Luth. [Ei saa sekottaa tätä Skaran saman nimelliseen lehtoriin.] Hän oli noin 40 paikoilla oleva mies, pitkä, laiha, kalpea, paljon oppinut, mutta vielä enemmän kuin oppinut oli hän innokas uskossaan. Hänen oppinsa ja suuret lahjansa olisivat aikaisin vieneet hänen suomalaisen kirkon kunniapaikkoihin, ellei hän ennemmin olisi tahtonut saarnata mestarinsa käskyjä noille vihasta, kostosta ja ryöstöstä raa'aksi tulleille sotilaille, jotka parahiten häntä tarvitsivat. Hän, joka kymmenen vuotta ennen niin urhoollisesti ja uhkamielisesti oli mennyt tappotanteren vaaroja vastaan, sitoaksensa haavoitettuja ja lohduttaaksensa kuoleman kanssa taistelevia, oli nyt tullut ruskean hevosen ratsastajan julkiseksi viholliseksi. Mihin hän tuli, saarnasi hän rakkauden ja rauhan evankeliumia siten, kuin hänen aikakautensa sitä tahtoi kuulla. Hän ei ollut noita itkuun meneviä, hän oli kangistunut elämän ja kuoleman taistelussa, mutta kivilohkare-kummun alla oli hänellä makean veden lähde. Miksikä hän tillittäisi? Oli kyllä puutetta ja hätää ilman häntäkin. Kovakouraisena ja pelkäämättömänä, kuten se sukukunta, jolle hän puhui, viskasi hän alas tomuun kaiken, joka ei ollut juurineen kiinni iankaikkisissa kallioissa.
Tämä voimallinen saarnaaja oli matkalla Tammisaareen, mennäksensä sieltä suomalaisten sotajoukkojen muassa Tallinnaan, mutta hän viipyi muutamia päiviä Karjassa sillä välin kuin ruodut kokoontuivat. Tähän aikaan oli lyhyt rauhanlepo jälleen ohitse. Kaarle X Kustaa oli lähtenyt sotaan Puolaa vastaan; venäläisiä odotettiin, kaikki oli jälleen miekan kalsketta ja sotamelua. Pietari mestari saarnasi mikkelinpäivänä Karjan kirkossa "suurimmasta taivaan valtakunnassa", mutta hänellä oli samalla selitettävänä Mikaelin taistelusta lohikäärmeen kanssa. Lohikäärme oli sota, lohikäärme oli ruskean hevosen ratsastaja. "Voi sinua, hävittäjä! luuletkos, ett'ei sinun pidä hävitetyksi tuleman! Ja sinuas, ylenkatsoja! luuletkos, ett'ei sinua ylenkatsota? Kun olet täyttänyt hävityksesi, niin sinun myös pitää hävitetyksi tuleman; koska sinä olet täyttänyt ylenkatsees, niin sinun pitää jälleen katsottaman ylen. Katso, heidän sanansaattajansa huutavat tuolla ulkona, rauhan enkelit itkevät haikeasti. Polut ovat autiona eikä teillä ole yhtään rauhaa. Maa suree ja nääntyy. Libanooni häpeää ja lakastuu, Saron on kuten kanerva-nummi, Basan ja Karmeli ovat hävitetyt. Nyt tahdon minä nousta, sanoo Herra: nyt minä tahdon itseni korottaa, nyt tahdon minä korkiaksi tulla. Oljista olette te raskaat, korsia te synnytätte; tulen pitää teitä kuluttaman teidän ylpeytenne kanssa, sillä kansa pitää poltettaman kalkiksi, niinkuin hakatut orjantappurat tulella sytytetään. Kuka on meidän seassamme, joka saattaa asua kuluttavan tulen ääressä? Herra on tuomitseva pakanain seassa ja rankaisee monta kansaa ja heidän pitää vannaiksi miekkansa tekemän ja keihäänsä viikahteiksi. Kaikki sota ja meteli ja veriset vaatteet pitää poltettaman ja tulella kulutettaman."
Tyytymättömänä noihin Esaiaan salamoihin, kutsui saarnaaja vielä lukuisasti kokoontuneen yleisön raamatunselitykseen Uuskylän taloon, joka oli suurin koko rannikkoseudussa. Kansanjoukot tulvasivat sinne ja asettuivat taivas-alle aukealle mäenrinteelle metsän syrjään talon luo. Tämä oli yksinkertaista kuten ensimmäisten kristittyjen aikana. Eräs kukkulalla oleva kivilohkare oli samalla saarnastuolina ja alttarina; siinä makasi nyt Kustaa II Aadolfin raamattu avoinna kiven päällä. Aikaisin laskeutuva syys-aurinko laski punaisen hohteensa lakastuville lehdille, karkeasti salvotulle rakennukselle ja äänetönnä kuuntelevan, hajaantuneen kuunteliajoukon ylitse.
Iltatuulonen tarttui sanoihin ja saattoi ne alas vierua myöten. Puhuja käytti Jobin kirjasta otettuja Zofarin sanoja, kurittaaksensa ajan pöyhkeyttä.
"Etkös tiedä sen aina niin käyneen siitä ajasta kuin ihminen on pantu maan päälle, että jumalattomain kerskaus ei ulotu kauas; ulkokullattuin ilo on silmänräpäykseksi. Jos hänen korkeutensa ulottuisi taivaaseen ja hänen päänsä pilviin, niin pitää hänen viimein katoaman kuten loka, niin että ne, kuin ovat hänen nähneet, sanovat: Kussa hän on? Niinkuin uni katoaa, niin ei häntä pidä löydettämän, ja niinkuin unennäkö pitää hänen raukeaman. Se silmä kuin hänen nähnyt on, ei pidä häntä enään näkemän ja hänen huoneensa ei pidä häntä enään näkemän. Jos kohta hänen luunsa ovat täynnä nuoruuden voimaa, pitää niitten kuitenkin hänen kanssaan maassa makaaman!"
Sitten siirtyi hän apostolien sanoilla rakkauteen, joka oli ensimmäinen ja suurin käsky; — tuo käsky, jonka itsekkäisyys kieltää ja jota sota julkisesti ivaa. Etkö tiedä, että "Jumala on rakkaus, ja se joka pysyy rakkaudessa, hän pysyy Jumalassa ja Jumala hänessä?" Etkö ymmärrä, että "jos minä kaikki salaisuudet tietäisin ja kaiken tiedon ja minulla olisi kaikki usko, niin että minä vuoret siirtäisin, eikä olisi minulla rakkautta, niin en minä mitään olisi?" Jos joku luulee olevansa profeetta tahi hengellisesti lahjoitettu, hän ajatelkoon Herran käskyä: "Vaikka profetiat lakkaavat, ja kielet vaikenevat, ja tieto katoo, ei rakkaus koskaan väsy." Taivaassa ja maassa on se suurin ja ainoa, se iankaikkinen, joka ei koskaan katoa.
Saarnaaja lopetti esittämällä nöyrää, rakastavaa lasta suurimpana taivaan valtakunnassa. Hänen sanansa lankesivat tuohon itsekkääseen, kovasydämmiseen aikakauteen, kuten raesade ohdakkeita kasvaville kentille, mutta samalla myöskin kuten kevätsade sulavalle jäälle. Näissä sanoissa oli jotakin tuosta kaikkia sovittavasta, yhdistävästä voimasta, joka selittää, mitenkä kansat kukistumatta voivat kestää kovia koetuksen aikoja.