Varjot kävivät tummemmiksi, ilta-aurinko vaipui, hämärä tuli, kansanjoukot virtailivat vierua pitkin pois, kuten vesipurot. Uuskylää käytettiin usein lepo-asemana matkustusmatkoilla, ja nyt, raamatunselityksen aikana, oli tullut yhdet vaunut, joita seurasi muutamia ratsumiehiä. Kun selitys oli loppunut, tuli saarnaajan luo nuorehko nainen. Hänen silkkivaatteella sisustettu matkatakkinsa, joka pohjois-saksalaisten tavan mukaan oli vedetty pään yli "huikeksi", ilmaisi, että hän oli seudun aateliston jäseniä.
"Mestari Pietari Luth", sanoi hänelle nainen, "minä kiitän teitä sanoista, joissa oli henkeä ja elämää. Olette kerran minulta kysynyt, olenko Jumalan lapsi. En ole sitä milloinkaan ollut sitte ensimmäisen lapsuuteni ajan. Mutta nyt tulen luoksenne, kuten maailman merellä kadotettu pirstale ja kysyn teiltä, tahdotteko osottaa minulle tien sen rakkauden luo, joka on kaikkea taitoa parempi, joka ei koskaan katoa."
Pietari mestari ei ollut tottumaton tuollaisiin kysymyksiin.
"Jos sinä olet", sanoi hän sielunpaimenen tuttavallisella puhuttelulla, "jos sinä olet samarialainen nainen, joka tulet vettä ammentamaan Jakobin lähteestä, niin muista, ett'en minä ole vapahtajasi. Mene hänen luoksensa, niin olet iankaikkisen elämän saava."
"Pitkän pitkä on matka Jumalan luoksi", huokasi nainen, "ja minä olen kovin väsynyt. Antakaa minulle tippa elämän vettä!"
"Ei kukaan saata antaa, mitä hän antaa; mutta mitä minulla on, tahdon sinulle antaa. Istu tähän ja usko itsesi minulle!"
He istuivat kivelle kellastuneen koivun juurelle. Alkoi tulla pimeä ja tähdet rupesivat tuikkamaan taivaalla. Pietari mestari ei erottanut tuntemattoman kasvonpiirteitä, mutta tunsi hänen läheisyydessään kummallisen painon, ikään kuin se olisi virrannut jostakin suuremmoisemmasta kyvystä. Tämä ei ollut sellainen kuin muut. Noilla nöyrillä sanoilla oli vieras kaiku, jota hänen äänensä vastusti, se kun ilmaisi enemmän tottumusta käskemään kuin anomaan. Pietari mestari odotti kysymyksiä, mutta nainen oli kauan ääneti. Hänen täytyi nähtävästi ponnistella voimiansa saattaaksensa paljastaa sydämmensä tilaa.
"No siis", sanoi mestari vihdoin, rohkaisten itseänsä vahvalla uskollaan. "Sinä sanot, että olet etsivä henki. Mitä muuta sinä olet? Ketä etsit?"
"Mitä olen? Ketä etsin?" matki nainen miettivästi. "Olen eräs, joka on kieltänyt kaikki, paitsi oman itsensä. Olen eräs, joka on etsinyt pohjaa niin pitkältä kuin hän muistaa saattaa, vaan joka ei ole sitä löytänyt. Tuolla koivulla on juuri ja tuolla kivellä on pohja, jossa se saattaa levätä, mutta minä olen juureton kuten meren vaahto, minulla ei ole pohjaa ei maassa eikä taivaassa. Monena pitkänä vuotena olen etsinyt sieluni perustetta itsestäni ja havainnut aaltoilevia laineita; etsinyt pohjaa maailmasta ja seisonut aina samalla keinuvalla palkilla; etsinyt juurta kaikista inhimillisen viisauden töistä ja tullut yhtä petetyksi. Tuhansia kysymyksiä, eikä koskaan vastausta. Tänään kuulin Johanneksen ja Paavalin puhuvan teidän kauttanne minulle ja se oli minusta kuten vastaus, mutta minä en ole siitä varma. Olenhan minä tuntenut nuo sanat kauan. Minulle ovat ne olleet kuolleita ääniä, mutta tänään ovat ne saaneet hengen ja lyövät minua maahan asti. Voitteko te minua jälleen nostaa?"
"Jumala voi nostaa, hän, joka on rakkaus. Uskotko Jumalaan?"