"Olen uskonut tähteen, ja se on minua pettänyt. Olen uskonut itseeni, enkä ole kestänyt koetusta. Vihdoin olen oppinut uskomaan rakkauteen, mutta se ei ole teidän rakkauteenne, mestari; se on ihanaan lapseen… Ei Marian lapseen, vaan minun lapseeni… ja tuon lapsen edestä olen uhrannut kaikki, mutta en ole saanut rauhaa."
"Ei, se ei ole kristityn rakkaus. Se, joka rakastaa isää tahi äitiä, sisaria tahi veljiä tahi lapsia enemmän kuin minua, sanoo Herra, hän ei ole minulle otollinen. Rakastatko Vapahtajaasi Jesusta Kristusta?"
Nainen oli vaiti.
Nyt oli hän vangittuna. Pappi oli tarttunut kotkan ylpeään siipeen. Se kohotti itseänsä lentääksensä, se taisteli elämänsä puolesta, mutta ei päässyt pakoon. Pappi sitoi hänen todistuksillaan, että ilman Jumalan rakkautta on ihmisten rakkaus pelkkä luonnon-vaisto. Mutta Jumalan rakkaus, joka käsittää kaikkea, vallitsee samalla kaikkea niin, että meidän hänessä täytyy myöskin rakastaa ihmisiä. Ainoastaan se rakkaus voi antaa elämälle sisällyksen ja maalin. Ainoastaan se rakkaus on katoamaton.
Nainen kuunteli noita sanoja, kuten janoon nääntyvä. Mutta vieläkin hän vastusti.
"Eikö siinä ole kylliksi", sanoi hän, "että olen kaikki uhrannut rakkauteni tähden?"
"Ei, ei ole kylliksi, että epäjumalan tähden uhraamme kaikki. Ei, vaikka antaisit kuninkaan valtakunnan."
"Olen antanut kuninkaan valtakunnan."
"Ei, vaikka antaisit ruumiisi poltettavaksi."
"Olen antanut ruumiini sisällisen tulen poltettavaksi."