"En puhu hourupäissäni, olen taistellut Neunburgissa, Breitenfeldissä, sekä tulta vastaan Tukholman linnassa; minä saatan vielä taistella Kristiina kuningattaren puolesta", virkkoi haavoitettu maltittomasti ja suuttuneena katsellen tuota tuntematonta, joka niin ihmeellisesti oli hänen sisarensa Hagarin näköinen.
"Vasen silmäsi on poissa, olet kadottanut kaksi sormea oikeasta kädestäsi. Pyydä toista palkintoa; sinä et enään taistella saata!" lausui rouva Beata De la Gardie säälivästi.
"Minulla on yksi silmä ja kolme sormea jäljellä", vastasi nuorukainen ylpeästi. — Sotamarsalkka loi häneen kauniin katseen.
"Puolisoni pelastus on joukoltamme vienyt urhoollisen sotilaan. Mene välskärin luo, poikani; sinä häntä tarvitset. Tule takaisin, kun haavasi ovat parantuneet: minä pidän sinua muistissani."
Nuorukainen talutettiin pois uupuneena veren vuodatuksesta. Hänen sammuva katseensa vielä hetkeksi kiintyi Hagariin.
"Onko se hän?" sanoi hän hiljaa itsekseen.
Jos hän olisi voinut nähdä läpi sisarensa kylmän, levollisen katseen, olisi hän havainnut toisellaisia tunteita, kuin mitä ulkoa päin saattoi aavistaa. Hän oli yksi noista kolmesta, jotka eivät tunteneet rakkautta eivätkä voineet kieltää itseänsä, ei uhrata itseänsä toisen puolesta, mutta hän oli oppinut sisällisesti itkemään.
Sotamarsalkka saattoi ainoastaan muutaman minuutin uhrata tähän käyntiinsä puolisonsa luona ja istui jo hevosensa seljässä, kun Hagar Ryning pyysi saada sanoa sanasen.
"No mitä sitten, puhu lyhyesti!"
"Teidän ylhäisyytenne suvaitsi suoda tuolle nuorelle miehelle suosion osotuksen. Hän on Regensburgissa asuvan rikkaan Ruben Zevin tyttärenpoika ja perillinen. Hän on pitävä itseänsä kuninkaallisesti palkittuna, jos teidän ylhäisyytenne suostuu antamaan hänelle suojeluskirjeen hänen iso-isänsä linnaa varten, siksi kuin ruotsalainen sotajoukko ryntää Regensburgiin."