Se kesti ehkäpä minuutin, kentiesi vuosisadan. Aikaa ei tässä silmänräpäyksessä olemassa ollut. Äkkipäätä olivat molemmat taas synkässä pimeydessä. Tuo salaperäinen loiste oli kadonnut yhtä pian ja selittämättömästi, kuin se tullutkin oli. Ainoastaan heikko valonjuova näytti kiitävän pois yli tumman öisen taivaan ja katoavan tähtien joukkoon.
Tuntematon nousi hitaasti, veti syvään henkeänsä ja sanoi:
"Neuvokaa minua! Minä olen kurjin, taitamattomin kaikista luoduista olennoista."
Tämä oli rukoilevan, avuttoman lapsen ääni. Ankara saarnaaja tunsi itsensä liikutetuksi.
"Hyvä", sanoi hän. "Herra kutsuu minua, ja minä tottelen. Minun ei näillä seuduilla ole enään oltava muuta kuin kolme päivää; ne päivät kuuluvat sinulle. Ketä tulee minun kysyä? Enhän tiedä kuka tahi mitä sinä maailmassa olet."
"Kysykää Uuskylässä kreivinna Götziä. Te tunnette minun kaukaisilta ajoilta asti."
He palasivat taloon ja tiellä tulivat palveliat, jotka olivat lähetetyt heitä etsimään, tulisoihdut kädessä vastaan. Kreivinna oli tullut Tallinnan kautta Tammisaareen, ja tahtoi jatkaa matkaansa Turkuun ja Ruotsiin. Hän luuli nyt saavansa unettoman yön, mutta nukkui hämmästyksekseen niin, ett'ei hän moneen vuoteen ollut niin levollisesti maannut.
Aikaisin seuraavana aamuna tuli Pietari mestari Uuskylään ja viipyi nuo kolme päivää ennen lähtöänsä matkustavaisen luona Uuskylän tilavassa vierastuvassa. Siinä taisteltiin pitkä ja kova taistelu, jossa koko hänen oppinsa oli auttamattomasti riittämätön. Oppilas tunsi raamatun ja sen selitykset paremmin, kuin mestari. Mutta tämä osasi, mitä hän ei osannut, — rukoilla. Ja tuo palava rukous oli kapinoitsiaa voimallisempi. Hän ei voinut vastustaa sitä voimaa, joka ihmis-sielut pehmittää kuten vesipurot. Se hänet maahan kukisti ja nosti pystyyn uudistettuna.
Kun Pietari mestari kolmannen päivän illalla sanoi jäähyväiset, ehdotti kreivinna, että vielä viimeisen kerran tapaisivat toisiansa Kaskaksen torpassa. Hän oli tullut etsimään tuota matalaa mökkiä; hänellä oli kokonaisen elämän velka palkittavana.
"Minä tulen", vastasi pappi, "ollakseni todistajana lapsen uudestaan syntymiseen siinä paikassa, jossa hän ensin näki päivän valon. Evankelinen kirkkomme suree maallista ylipäällikköänsä, suurta Kustaa kuninkaan tytärtä. Hän on mennyt valosta pimeyteen. Nyt saa meidän kirkkomme tietää, että toinen on käynyt pimeydestä valoon."