"Ei, älkää tuomitko, Pietari mestari! Rukoilkaa ennemmin kaikkien puolesta, jotka haparoivat horjuvilla askeleilla iäistä valoa kohti! Jumala ainoastaan tietää, kuinka paljon pimeyttä vielä on jäljellä sielujen pohjissa. Minä tiedän ainoastaan, että olin kuollut, ja katso, minä elän! Minä olin maan tomun orja… Minun ystäväni, minun opettajani, antakaa minun nyt olla vapaa totuudessa! Teidän kirkkonne riitelevät puustavista ja unohtavat, että yksi on henki. Minä en kuulu lutherilaiseen enkä muuhun näkyväiseen kirkkoon; minä kuulun siihen näkymättömään, yhteiseen kirkkoon, jonka herrana ja päänä on Kristus ainoastaan. Nyt saatan antaa itseni kokonaan hänelle. Nyt saatan alkaa uutta elämää."
* * * * *
Tuo köyhä, vaan ei enään rappeutunut torppa oli, paitsi takassa palavaa valkeata, itselleen harvinaisena ylellisyytenä hankkinut talikynttilän, joka oli pistetty sitä varten koverrettuun ja pöydälle asetettuun nauriiseen. Tämä oli tapahtunut eilisen saarnaajan, mestari Pietari Luthin kunniaksi, joka oli tullut veisataksensa ehtoovirren torpan hurskaitten asukasten kanssa yhdessä. Lattia oli puhtaaksi huhdottu, ryijy vuoteelle levitetty, lapset puhtaina. Siellä oli nyt, kuten ennenkin, lukuisa joukko perillisiä, Tommun lapsia, sitte kuin poika oli saanut torpan haltuunsa isänsä jälkeen ja kantanut ajan kuormia samalla äänettömällä levollisuudella, samalla kärsivällisellä ahkeruudella. Tänä iltana hän vannehti korvoa, hänen vaimonsa jakoi aikansa lapsille ja illallistoimiin; hänen nainut sisarensa Sigfrida istui lapsi rinnoilla. Dordei, äiti, tutki ankarasti punaposkisen pojan tuuheaa tukkaa ja poika nojasi kärsimättömänä päätänsä iso-äidin polvea vasten.
"Kiitoksia, Pietari mestari, hyvästä Herran sanasta, jota eilen meille saarnasitte", sanoi tuo puhelias vanha vaimo, lopettamatta tutkisteluaan. "Jääkää meille! Mitäpä hän sinne häijyyn sotaan menee?"
"Missä kaikki muu hävitetään, on sielut kuitenkin jäljellä", vastasi pappi.
"Niin, Jumala varjelkoon sodasta. Sinne meidän Maunukin vain meni, hänkin, ennen kuin oli leukaansa parran saanut, ja nähkääs, sinne hän jäi! Kaksi on minulla jäljellä sotilasjoukossa, sanotaan, että vielä elävät, Jumala tiesi missä. Sigfridan miehen ottivat he keväällä; sitä varten on hän nyt täällä lapsineen, raukka. Kiitän siitä Jumalaa, että Tommu sai kotiin jäädä, sanotaan että venäläisillä on taaskin paha mielessä; silloin täytyy kai Tommunkin mennä kentiesi, ja me jäämme tänne naiset ja lapset torppaa hoitamaan. Noh, istu hiljaa, Bennu! Kaikki padan korvat nyt tässä kuuntelemaan, kun sodasta puhetta on."
"Antaa heidän tulla vain, niin monta kuin puita on metsässä!" mötisi poika uhkaavasti, samalla kuin hän päätänsä hieroi iso-äidin polvea vasten.
"Pidä suusi! Etkö häpeä mestaria? Eivät he ymmärrä hävetäkkään, nuo pojat tähän aikaan; semmoisia he ovat, Stålhandskea niissä on joka-ikisessä vesassa. Jumala siunatkoon Kersti röökinää, joka meille rauhan antoi; vaikk'ei sitä ollut pitemmältä kuin että ennätettiin lausua hyvää päivää ja hyvästi. Mitä varten hän meiltä juoksi paavin luo? Nähkääs, se suuri oppi on pelkkää turhuutta; en luule että siinä oli mitään ehjää pohjaa, tuossa."
"Ilman Jumalan rakkautta, Dordei muori, on kaikki pohjatonta."
"Sanokaapas muuta! Minäkin olen tuntenut erään, joka kaikin mokomin tahtoi oppia raamatun oikeaa tolkkua, ja mitäpä hänestä tuli? Aivan pois suunniltaan hän meni, niin ett'ei vihdoin tietänyt kuka maailman oli luonut. Mestari kentiesi ei ole kuullut tuota tosisatua? Oli kaksi mustalaislasta…"