"Niin, minä tiedän. Lydik Larsson antoi minun kerran lukea lapsi Hagarin kanssa, ja hänen minä sittemmin näin sodassa ylhäisenä neitona."
"Näkikö hän? Niin, miksikä ei hän olisi sotaan mennyt, hän, joka oli röökinän jälkeen ylhäisin koko Ruotsin valtakunnassa! Saatatte arvella, että oli katto korkealla, kun Lydikki tuli Tukholmasta ja kertoi meille kaikkia Hagarista. Lydikki on nyt myöskin mennyt menojaan, ja hänen Bettynsä sai täyden arkullisen hopeataalareita. Saman tien ovat he kaikki menneet, — Aake herra, joka pojan vei ja Juho herra, joka tytön otti luokseen. Jo paljon ennen heitä muutti Sigfrid mestari pois täältä maailmasta. Jumala hänen sielullensa iloa suokoon! Täällä hän makasi tuossa vuoteessa. Me olemme nähneet oppinutta väkeä ennenkin, Pietari mestari."
"Tahtoisitteko halusta jälleen nähdä lapsi Hagarin, Dordei muori?
Muistaakseni oli hän teille rakas?"
"Rakasko? Luulenpa melkein. Hänen vertaistaan ei löytynyt missään, ja kuitenkin tuli hän murhelapsekseni. Jumala minulle anteeksi antakoon, mutta sanonpa vain, että jos olisin istunut reki täynnä lapsia ja susi olisi käynyt kiinni hevosen sääriin, en maarin minä sitä tyttöä ensiksi olisi pedoille viskannut."
"Ei, äiti olisi itse ensiksi hypännyt ulos", virkkoi Sigfrida, hymyillen lempeästi.
"Hoh, ole vaiti sinä; ehkä olisin sinun viskannut! Mutta enpä koskaan maailmassa saa nähdä rakkahinta ruusukukkaani enään. Hänenpä täytyi lähteä ulos ihmisten joukkoon; mitäpä silkkikana olisi mahtunut tänne tuohiroppiseen! Ei, se yö, jolloin hänen äitinsä tänne tuli, ei varmaankaan mielestäni mene, niin kauan kuin elän. Oli tähtikirkasta ulkona ja niin hirveän kylmää! Ja hän, raukka, kumoon ratsastettu lumeen! Täällä minä istuin, jossa nyt istun; tuolla istui Tuomas; tuolla makasi Sigfrida kehdossa, tuossa oli nauriskuppi ja tuolla oljet nurkassa kangaspuitten takana. Tuomas, sanoin minä, eikö siellä ole joku oven takana?"
"Kukapa siellä tähän aikaan olisi?" sanoi Tuomas. "On siellä", sanoin minä, "on ikään kuin joku ovea haparoitsisi…"
"Äiti, nyt siellä on joku, joka ovea haparoitsee!" keskeytti Sigfrida.
"Hoh, kukapa siellä olisi?" sanoi Dordei, matkien omia sanojansa, eikä tietänyt, mitä varten hän ehdottomasti hätkähti. "Kuulustele, onko siellä ketään Uuskylästä!"
Tommu aukaisi oven. Nuori, vieraaseen pukuun puettu nainen astui sisälle ja seisahtui ääneti kynnyksen viereen.