Dordei nousi istualta, otti kynttilän ja, meni vierasta vastaan ja tarttui kovasti Tommun käsivarteen. Hän ei pyörtynyt, hän ei ollut sitä ihmislajia, mutta hän ei saanut sanoja suustansa. Hän änkötti vain:
"Taivaan Jumala! Se kuollut!"
"Hagar!" huudahti Sigfrida.
"Hagar!" yhtyi hänen huutoonsa Tommu.
Hagar se oli. Enemmän kuin 15 vuotta oli kulunut siitä, kuin viimeksi olivat nähneet hänen lähtevän avojaloin Lydik Larssonin kanssa Turkuun. Hän oli paljon muuttunut; piirteet olivat käyneet jäykemmiksi, katseessa ja ryhdissä oli kummallinen ylhäisyys, mutta siinä oli kuitenkin tuo kauan kadoksissa ollut eikä koskaan unhotettu. Yhtämuotoisuus Hagarin ja hänen äitinsä välillä oli tullut selvemmin esiin ja peljästytti Dordein melkein mielettömäksi.
"Toinen äitini, uskollisin ystäväni maailmassa!" sanoi kadonnut tytär pää kumartuneena ja silmät alas päin luotuina. "En ole kelvollinen tulemaan lapseksenne kutsutuksi. Saatatteko antaa anteeksi pitkällisen kiittämättömyyteni?"
Hän ei itkenyt, mutta sanoissansa oli kyyneleitä. Jos Dordei olisi seurannut ensi hetken tuomia tunteita, olisi hän langennut murhelapsen kaulaan. Äidin sydänpä ei hetkeäkään ajatellut kiittämättömyyttä, mutta siellä löytyi naisellinen vaisto, joka pidätti häntä. Tuo pitkä olento oli eikä ollut hänen rakas pieni lapsensa; oli vieras kaiku sanoissa, jotakin vierasta hänestä, "joka oli ylhäisin Ruotsin valtakunnassa."
"Sigfrida", sanoi Dordei, vasten tavallisuutta hämillään ollen, "ota vastaan hänen armonsa viitta!"
Hagar tunsi olevansa kuten surullinen muukalainen.
"Sigfrida, rukoile puolestani! Rukoile, että äiti antaa anteeksi kelvottomalle lapselleen! Olen ollut onneton, yksin, ilman ainoatakaan maallista ystävää… on ollut yksi ainoa, ilman teitä, mutta hän on kaukana nyt. Olen tullut sataa penikulmaa pitemmältä matkalta pyytämään äidiltä anteeksi. Älkää antako minun kuulemattanne lähteä pois!"