"Kyllä muistan. Weimarilaiset joukot jättivät sotaväen."
"Ja Weimarilaiset joukot jättivät sotaväen sen vuoksi, etteivät saaneet palkkaansa. Ruben Zevi lähetti kultaansa ja teidän mahtava puolisonne läksi uusia voittoja saavuttamaan."
"Ja jos niin olisi? Jalot sielut omistavat kuitenkin jotakin, joka ei ole kaupan-alaista: velvollisuuden tunteen, kunnian, isänmaan. En tahdo enään kuulla ostetuista voitoista. Nuo juutalaiset luulevat saattavansa ostaa kaikki, eivätkä ymmärrä, että kansat saattavat kasvaa suuriksi hyveitten ja urhoollisuuden kautta eikä heidän kultansa kautta. Puhukaamme jälleen haavoitetuista! Aseta esille uusia siteitä ja uutta liinanöyhtää. Minä lähden jo edeltäkäsin ja odotan, että tulet side-aineinesi."
Sillä välin kuin Hagar pani kuntoon side-ainekset, kuuli hän viereisestä tuvasta äänekästä puhetta. Se oli pfaltzkreivi Kaarle Kustaa, joka ratsastaessaan sotilasosastojen välillä oli lähestynyt talonpojantaloa ja oli nyt käyttänyt tilaisuutta kysyäkseen, mitenkä päällikön puoliso eilisen seikan jälkeen jaksoi. Ovi oli puoleksi auki, Hagar saattoi kuulla, miten pfaltzkreivi laski leikkiä upseerien rouvien kanssa. Hän oli tänään niin kovin iloinen, kuten nuori upseeri tietysti on voittopäivän jälkeen. Hän kertoi niille, jotka vain tahtoivat kuunnella häntä, mitä kummallisimpia kohtauksia eilispäivän taistelusta. Sota ja vaarat näkyivät hänen mielestään olleen huvituksia vain. Eipä kukaan hänen kertomuksestaan olisi saattanut arvata, että taistelu oli ollut verinen ja kova, että hän oli taistellut sekä henkensä että voiton puolesta sekä että useimmat hänen rykmenttinsä upseerit olivat ammutuiksi tulleet, ja hän itse ikään kuin ihmeen kautta oli säilynyt Ruotsin tulevaisuutta varten. Nauraen pyysi hän sakset, saadaksensa tasoittaa pitkät hiuksensa, joita eräs kuula oli taidokkaasti hänen päänsä oikealta puolen poikki sivaltanut, tahi neulaa ja lankaa, millä hän olisi neulonut kokoon läven, joka oli ammuttu hänen hattuunsa, koska hänen sotaräätälinsä yhtä vähän kelpasi hattumestariksi kuin tukan-sommitteliaksi. Mutta hän ei hiiskunut kolmannesta lävestä, joka oli hänen ihotakissaan haarniskan kyynärkoukun alla tahi neljännestä kuulasta, joka oli tunkeutunut ihotakin läpi aina paitaan asti ja tehnyt sinermän ihoon, jättämättä siihen edes veristä naarmua. Hänen iloinen puheensa koski noita Götziläisiä nylkyreitä, jotka olivat täyttäneet taskunsa vaskirahoilla, makkaroilla ja pyhimysten kuvilla, joita olivat ryöstäneet omilta maanmiehiltänsä; noita mähriläisiä talonpojan renkejä, jotka olivat viskanneet itsensä maahan, ollen kuolleena olevinaan, mutta rupesivat aivastelemaan ruudinsavusta; ja noita saksilaisia, jotka jalustimensa olivat hukanneet paetessaan ja riippuivat kuten mallaspussit hevosen harjassa; tuota suomalaispoikaa, joka yksipäisyydessään tahtoi raahata kanuunaa puron poikki sillä menestyksellä, että molemmat, sekä kanuuna että poika, jäivät mutaan kiinni. "Mutta", lisäsi tämä nuori eversti, hienolla sivuviittauksella omiin pettyneisiin toiveihinsa, "mitä tarvitsi Hatzfeldin luottaa naisen lupauksiin?"
Hagar ei olisi ollut tyttö ja 19-vuotias, jos hän olisi voinut vastustaa kiusausta luoda salaista katsahdusta tuohon nuoreen sankariin, joka noin vähän näytti pelkäävän vaaraa ja kuolemaa. Pfalzkreivi Kaarle Kustaa oli silloin 23 vuoden vanha, vartalon mitalta ennemmin alle kuin päälle keskinkertaisen. Hän ei vielä silloin ollut noin jänterä kuin hänen myöhemmät kuvansa osottavat, ennemmin oli hoikka ja notkea, vilkas ja eloisa; iho tummanlainen, pitkät mustat hiuksensa valuivat alas hänen leveille hartioillensa; siniset silmänsä olivat viisaat, rohkeat, nenä kotkan-noukan tapainen, leuka ulkoneva, suu suurenlainen, jonka päättäviä, jotenkin vahvoja huulia kapeat viikset varjostivat, poskista oli ajan tavan mukaan parta tarkkaan ajeltu. Sellaisena löytyy hän kuvattuna Gripsholmassa, istuen vahvan, ruskean hevosensa selässä Jankovitzin tappelussa, keltaiseen nahkavarukseen ja siniseen vyöttimeen puettuna ja hatussa valkoinen sulka. Ruhtinaasta eli hovimiehestä ei paljon muuta havainnut, kuin tuon sujuvan, rohkean käytöksen. Siinäpä luuli näkevänsä luutnantin, joka vieraili naisten luona, tietäen olevansa tervetullut ja miellyttävä vieras.
Myöskin pfaltzkreivin aika oli tänään täpärällä, mutta hän oli havainnut Hagarin ja astui hänen kammariinsa sellaisella tuttavallisuudella, kuin yhteiset vaarat ja vaivat synnyttävät sotaretkellä. Olipa hän viettänyt monta vapaata iltaa satunnaisen levon aikana sotamarsalkan ja hänen puolisonsa luona. Kristiina kuningattaren entisen nuoren, lahjakkaan kirjanhoitajan seurassa oleminen oli huvitus, niin hyvä kuin joku muukin, tuon ainaisen asekalskeen ja kuurilaisten juominkien perästä.
Häntä, joka itse oli oppinut, oli huvittanut laskea leikkiä neiti Ryningin opista ja varsinkin oli hän halunnut tietää vähän enemmän, kuin mitä hän entiseltään tunsi kuningattaren sisällisestä luonteesta ja yksityisestä elämästä, sitte kuin hänestä oli tullut nuori nainen. Mutta jos hänen näennäisesti teeskentelemättömissä kysymyksissään olikin hyväsesti älykästä valtioviisautta, niin vastauksetkaan eivät olleet vähemmän varovaisia. Hagar Ryning ei ilmoittanut enempää, kuin mitä hän itse sopivaksi katsoi, ja siitä syystä oli heidän tuttavallinen keskustelunsa käynyt schakkipelin tapaiseksi, jossa kuningattaren henkilö oli vallitsevana keskipisteenä. Entisen hovineidenhän täytyi tietää, kuinka tärkeä tämä aine oli tuolle nuorelle pfaltzkreiville. Hän käsitteli tätä ainetta ylhäisissä piireissä olleen tottuneella, hienolla aistilla, mutta häntä huvitti huomata kysymysten tarkoitusta sekä kiusata tuota korkeasukuista kosiaa hänen tiedustelemisissaan, väliin antaen hänen toivoa, että kuningatar häntä muistaisi ja toisinaan taas viittauksilla ilmoittaen, että kuningatar kammoksui avioliittoa. Seurauksena tästä oli tuttavallisuus, joka harvoin on syntymättä, kun kaksi nuorta älyniekkaa kiistelee kolmannesta, joka on heitä molempia mahtavampi. Hagar Ryning oli tullut välttämättömän tarpeelliseksi tulitikuksi 23-vuotiaan sotilaan sota-elämässä vapaina hetkinä ja olisi tullut vielä tärkeämmäksikin, ellei hänen uhkeamielisyytensä olisi ollut yhtä suuri, kuin pfaltzkreivinkin.
"Mitä hän tuumaa?" sanoi Hagar toisinaan itsekseen. "Älköön vain luulko, tuo pieni pfaltzkreivi, että minä alennan itseäni olemaan hänen huvinukkenaan."
"Kas tässä, mitä etsin!" sanoi huolettomasti tuo nuori ruhtinas, astuessaan kammariin. "Tässä on sakset, neiti Ryning. Ettekö tahtoisi tehdä minulle hyvää apua tasoittamalla hiukseni tästä oikean korvani luota?… Ei, älkää tulko minua liika lähelle! Te olette vaarallisempi kuin kuula."
Hagar otti sakset ja leikkasi hymyillen hiukset tasaiseksi hänelle osotetusta paikasta, josta kuula oli leikannut kiharan niin terävästi, ett'eivät sakset olisi voineet leikata terävämmin. Pitkä, musta kihara, lähinnä sitä, joka kuulan uhriksi oli joutunut, putosi äänettä lattiaan. Hagar otti pudonneen hiuskiharan ja sanoi: