"Minä kiitän teidän ruhtinaallista armoanne muistosta, jonka täten olen saanut urhoollisimmalta sotilaalta hänen majesteettinsa sotajoukossa. Luvatkaa, että rukoukseni kuulette, kun näytän teille tämän hiuskutrin, ja teidän ruhtinaallinen armonne on Ruotsin kuningas."
"Mitä? Noin nuori, ja kuitenkin jo velho, joka ennustaa?"
"Olen Suomessa syntynyt, teidän armonne?"
"Noin itsekkääksi en teitä luullut, neiti Ryning. Mitä siis lupaatte vastavuoroon minulle?"
"Lupaan jälleen leikata teidän armonne hiuksia, kun tuleva kuula on ottanut palan teidän korvastanne."
"Minä kiitän kunniasta. Toinen ennustus ei ollut täysin niin hyvä, kuin ensimmäinen. Mutta tulkaa saaliinne kanssa, kun minua tarvitsette, niin minä koetan, mitä saatan, voidakseni taivuttaa hänen majesteettiansa antamaan teille arvonimen: kuninkaallinen hiussommittelia. Auf wiedersehen, tulevaan voittoon asti! Minua kunnioitatte saksillanne, mutta toiset tarvinnevat teidän siteitänne."
Upseerien rouvat olivat kokoontuneet oven luo kuuntelemaan. Tuskin huomattava silmän-isku oli seurannut hyvästijättösanoja. Hagar kääntyi harmistuneena pois; hän ei kärsinyt tuollaisia silmäyksiä.
Tunnin perästä tämän jälkeen oli Hagar välskärin luona. Hän tapasi tämän hikisenä ja verisenä aina kyynärpäihin asti; mitä ei hän itse jaksanut tehdä, saivat hänen parturikisällinsä toimittaa, miten parahiten saattoivat. Haavoitetut makasivat pitkissä riveissä olkien päällä, osa tallissa, toinen teltassa, ja toiset jäätyneellä, verisellä maalla. Juutalainen Zevi oli saanut paikan teltassa, jossa oli viisitoista tahi kaksikymmentä haavoitettua niin ahtaalle ahdattuna, että Hagarin täytyi kulkea heidän ylitsensä, päästäksensä siihen nurkkaan, johon häntä oli osotettu. Hän istahti maahan ja kumartui veljensä luo. Benjamin oli nukkunut ja tunsi itsensä niin virkistyneeksi, että tahtoi lähteä ulos katsomaan hevostansa.
"He varastavat Jehuni", valitti hän.
"Hiljaa, Benjamin. Älä ole houkkio, minä pidän huolta Jehustasi.
Tunnetko minua?"