"Kun voi koko sydämmellään antautua toisen omaksi", sanoi ruhtinatar viattomasti. Hän unohti tällä hetkellä, että hänen nuoruutensa ensimmäinen lemmenliekki niin helposti sammuksiin puhallettiin, ikään kuin hän siihen olisi viitannut vain tuon pienen naisellisen turhuuden vuoksi, ettei hän muka tahtonut vastaan panematta antaa lahjoittaa itseänsä uudelle kosialle.
"Sinä erehdyt", sanoi Kristiina puolittain ylpeästi, puolittain vakuuttaen. "Ei tule koskaan antautua kokonaan toiselle, tulee omanaan pitää omaa itseänsä. Olemmeko syntyneet orjiksi, me? Tuleeko miehen hallita meitä sekä ruumiin että sielun puolesta, niin ett'ei meistä mitään muuta jäljelle jää, kuin piika, joka hänen talouttansa hoitaa, lempikulta, joka on hänen huvinaan vapaina hetkinä, lapsenhoitaja, joka elättää, imettää ja vaatettaa hänen lapsiansa, jollei hän kuole heidän puolestansa? Olen ajatellut enemmän tuota kuin sinä, Maria; minulla on ollut siihen syytä. Rakkaus sinun tuumasi mukaan on mitätön, on alentava. Rakkaus, kuten minä sitä käsitän, on sopimus kahden välillä, jotka vuoroon antavat ja saavat, sillä ehdolla, että omanaan pitävät oman itsensä. Noin ja noin paljon annat sinä minulle, noin ja noin paljon minä annan sinulle. Sen lisäksi ei mitään. Jos sinä rikot, olen minä vapaa; ja jos minä rikon, olet sinä vapaa. Pane sen lisäksi parhaassa tapauksessa ystävyyttä, ihailua, kunnioitusta, kärsivällisyyttä, lyhyesti sanoen, kaikki rakastettavat ominaisuudet, jotka vaikuttavat, että ihmiset voivat toisiansa kärsiä. Siinä on kyllin, siinä, Maria; älä pyydä enempää, jos tahdot onnelliseksi tulla!"
"Niin, onnelliseksi, Kristiina! Olla onnellinen ja tehdä onnelliseksi. Tuota toistahan en minä ymmärrä."
"Saattaapa olla hyväkin, ett'et sinä ja sinun vertaisesi tuota ymmärrä. Mitenkä maailma ilman teitä kestäisi? Kun haparoiden etsii unikuvaa, lahjoittaa itsensä toiselle hyväilysanasta, on orjantyössä herrain palveluksessa kuolee antaaksensa eloa uusille orjattarille, niin siinä on se, mitä te nimitätte rakkaudeksi. Minä suosin vapaata liittoa, taikka en mitään liittoa ollenkaan. Minä olen oman itseni enkä kenenkään muun."
"Mutta sinun äitisi ja minun äitini eivät omistaneet itsiänsä…"
"He eivät ymmärtäneet parempaa. He eivät istuneet yksin valta-istuimella."
"Niin, sinä olet kuningatar, sinä. Suo anteeksi; minä luulin, että myöskin kuningatar tuntisi sydämmensä sykähtelevän."
"Miksikä hän ei tuntisi sydämmensä sykkivän kansallensa, kunniansa ja kaiken suuren ja todellisen puolesta tässä elämässä? Mutta rakkaus ei ole munimista. Ei saada, ei tahdota, ei saateta kieltää itseänsä…"
"Kaarle Kustaa on valmis kieltäytymään kaikesta sinun onnesi, sinun kunniasi tähden…"
"Puhetapa vain. Kaarle Kustaa tahtoo tulla Ruotsin kuninkaaksi. Ja kuitenkin, Maria, minä pidän hänen niin rakkaana, kuin miehen pitää saatan. Häntä tahi ei ketäkään! Mutta jos hänen otan, sidon hänet, kuten jalopeuraa sidotaan. Saattaako hän siihen taipua?"