"Maunu krei…" änkötti Fiken teeskentelemättömällä uteliaisuudella ja kammaripiian luonnollisella tyhmällä rohkeudella. "En luullut, että hän tässä talossa herrana olisi."
"Pidä suusi! Eihän sitä tiedä mitä tapahtua saattaa", hymyili Kristiina, joka nyt oli keksinyt keinon, millä tyhjäksi tekisi piikojen juorut.
Kreivi tuli, ja muutama päivä tämän jälkeen oli kihlaus julkinen. Tätä tapahtumaa vietettiin hovissa kolmen päivän kesteillä ja kaksi vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1647, viisi päivää kestävillä, kuninkaallisen komeilla häillä. Liitto tuli niin onnelliseksi, kuin onnen vaihtelevaisuus sallia saattaa. Ruhtinatar Maria Eyfrosyne, tuo heikko, myödenantava, vähälahjainen, hän tiesi kuitenkin jotakin, mitä nerokas kuningatar, hänen orpanansa, ei tietänyt. Hänen rakkauden määritelmänsä tuli pitkä-ikäisemmäksi kuin Kristiinan, elipä vielä itse Kristiinan jälkeenkin.
6. Brömsebron rauha ja Johannes Rudbeckius.
Kolme vuotta vielä nousen; sitten olen korkeimmillani taivaalla.
Tanska makasi vaivuksissa vihollisten ympäröimänä, verta vuotavana, uupuneena, melkeinpä ruhjottuna. Vielä kerran oli se taistellut vallasta Pohjolassa. Siinä oli koeteltu kovaa kovaa vastaan. Nuo kaksi kilpailiaa olivat tarttuneet toisiinsa vyötäisistä ja vuorottain viskanneet toisiansa, välistä Beltin laineisiin, välistä Juutin hiekkaan ja toisinaan Skånen aaltoileville viljakentille sekä Norjan ja Jemtlannin vanhoille sukukallioille. Ruskean hevosen ratsastaja iloitsi, kun vielä kerran sai veriseksi talven lumen. Sotaa oli kaikkialla eikä sitä ollut suuttuneissa rinnoissa vähemmän kuin anastetuissa ja jälleen takaisin voitetuissa rajamaissa. Ainoastaan Norjan rajalla asuvien talonpoikien mielestä oli synti ja häpeä ampua naapureitansa. Menestys ja vastoinkäyminen vuoroili. Molempien valtakuntien urhoollisimmat miehet, parhaat sotajoukot ja uljaimmat laivastot lähtivät toisiansa surmaamaan, nämät, jotka yhdistettyin voimin olisivat saattaneet kukistaa Euroopan. Vielä jokainen Tanskalainen rakastaa tuota tunnettua kansanlaulua:
"Kong Kristian stod ved höjen Mast
I Rög og Damp;
Hans Værge hamrede saa fast.
Att Göthens Hjelm og Hjærne brast…"
[Ja Kristiani mastossa
Ol' sauhussa;
Ja miekkans' löi niin lujasti,
Ett' Götan pää se katkesi…]
Se oli Femernin luona, 1644 kesäkuun 11 päivänä. Tanskan kuninkaalla oli 39 laivaa, hänen ansiollisella vastustajallaan Klaus Flemingillä 46. Kymmenen tuntia taistelu kesti; kolme kertaa taistelevat erosivat, kolme kertaa hyökkäsivät he jälleen toisiinsa. Neljännen kerran, kun Fleming antoi hyökkäämismerkin, ei sitä enään nähty; yö levisi noitten verisien aaltojen ylitse. Kuningas Kristian oli seisonut Kolminaisuus-nimisellä amiraalilaivallaan vihollisten ympäröimänä. "Minun alipäällikköni", sanoi hän, "käyttävät minua ryntäyssuojanaan."
Hän oli saanut muutamia vähempiä haavoja, kun ruotsalainen kuula, itse mennen sirpaleiksi, pirstasi tykkilavetin hänen vieressään. Raudan- ja puunpirstaleita tuiskui sakeanaan laivankannen ympäri; kaksitoista miestä kaatui kuoliaana tahi haavoitettuna. Kuolemaisillaan oleva Eiler Ulfeld tempasi kaatuessaan kuninkaan mukaansa. Ympärillä olevat luulivat kuninkaan kuolleeksi ja huusivat, että lippu laskettaisiin, jotta ampuminen taukoisi. "Ei", sanoi eräs schleswigiläinen, "kuningas on ainoastaan yksi mies, ja meitä on kylliksi monta jäljellä, joten voimme puolustaa itsiämme." Eräs merimies lähetettiin mastonhuippuun laskemaan "dannebrogia", mutta tämä kävi tuolle kunnon pojalle liika raskaaksi; hän kääri lipun touveihin, ettei tuuli saanut sitä liehumaan. Kuningas Kristian nousi pystyyn verisenä, hänessä oli 23 haavaa, toiset vähempiä, toiset suurempia: yksi pirstale oli vienyt häneltä oikean puolisen silmän, toinen kaksi hammasta; rautaliuska oli tunkeutunut hänen otsaansa.