"Vielä", sanoi hän, "on Jumala antanut minulle voimia taistelemaan kansani puolesta!" Ja mustansinisenä kasvoistaan hän, miekkaansa nojautuneena, pysyi päällikkönä siksi, että taistelu oli loppunut. Molemmat laivastot olivat kärsineet suuren tappion, molemmat omistivat omakseen voiton, jota sekä tanskalaiset että ruotsalaiset yhtä suurilla ilon-osotuksilla viettivät.
Muutama viikko tämän jälkeen, elokuun 5 päivänä, tanskalainen kuula tempasi pois Klaus Flemingin, urhoollisimman sankarin, jonka Suomi on merille lähettänyt, vähäpätöisessä merikahakassa Kristiansprisin luona Kielinlahdella.
"Älä itke, poikani", sanoi kuolemaisillaan oleva sankari pojallensa
Herman Flemingille, joka seisoi hänen rinnallaan. "Minä kuolen
Tanskan vihollisena: katso, että kuolet, kuten isäsi on kuollut!"
Samankaltaiset olivat kuningas Kristianin sanat, kun hän, vuoden kuluttua rauhan teosta, kantoi vähäistä pojanpoikaansa ristittäväksi:
"Jospa sinä kerran tulisit ruotsalaisille yhtä raskaaksi, kuin sinä tänä päivänä olet ollut minun vanhoille käsivarsilleni!"
Löytyi kuitenkin yksi, joka tässä katkerassa taistelussa kahden vanhan vihollisen välillä, näki edemmäksi aikojen vaiheisiin, kuin kuninkaat, valtiomiehet, sotilaat tahi sisällisestä vihasta, kateudesta ja kostonhalusta taistelevat kansat. Se oli Ruotsin nuori kuningatar, joka kaikkine lukemattomine oikkuineen kuitenkin oli perinyt jotakin isänsä kauas näkevästä katseesta ja kykeni näkemään edemmäksi toiseen aikaan, jolloin Ruotsi ja Tanska saattoivat tarvita toisiansa. Kristiinan osaksi on tullut, että häntä on arvosteltu vuoroon liian hyväksi ja vuoroon liian huonoksi, ja tuohon liian huonoon arvosteluun kuuluvat myöskin syyt hänen käytöstapaansa noissa suurissa, Ruotsille niin tärkeissä rauhansopimuksissa 1645 ja 1648.
Sota-onni, joka vuonna 1644 yhtäläisesti tasasi suosiotansa kahdelle taistelevalle vallalle, oli vuonna 1645 nähtävästi ruvennut hymyilemään ruotsalaisille aseille. Yksimielinen Ruotsi hallitsi merta, koko Juutinmaata, suurimmaksi osaksi Skånea, Hallantia, Blekingeä, Bohuslääniä; oli valloittanut Gottlannin ja Saarenmaan, ja oli hyvin varustetulla sotavoimallaan tunkenut tuon eripuraisen Tanskan niskaan, uhaten valtakunnan ydintä Seelannissa ja Fyenissä. Vanha kuningas Kristian oli yksin, neuvostonsa ja aatelistonsa hylkäämänä, ilman laivastoa, ilman sotajoukkoja, ilman rahoja. Hänen uskolliset porvarinsa, hänen reippaat merimiehensä tahtoivat auttaa häntä, mutta eivät kyenneet; valtakunta horjui hänen allaan, kuten uppoava alus. Silloin ruvettiin rauhasta puhumaan, jo helmikuussa 1645 kokoontuivat rauhanvälittäjät tuon pienen Brömsjoen luona, joka oli valtakunnan rajana Smålannin ja Blekingen välillä. Eräälle joessa olevalle saarelle oli asetettu teltta ranskalaisille rauhanvälittäjille. Saaren yli kulki silta, Brömsebro, joen kummallekin rannalle. Sillan smålantilaisessa päässä asuivat Ruotsin edusmiehet Aksel Oxenstjerna ja Juhana Skytte, joka viimeksi mainittu kuitenkin pian lähti vaihettamaan elämäntaistelujansa levolliseen hautaan maaliskuun sulavan hangen alle. Blekingen puolella asuivat tanskalaiset lähettiläät Korfitz Ulfeld ja Kristen Sehested. Molemminpuolinen viha oli niin suuri, että tanskalaiset ja ruotsalaiset eivät saattaneet, vähintäkään menestystä toivoen, puhua suorastaan toistensa kanssa, jonka vuoksi päättivät, että kaikki asiat toimitettaisiin rauhanvälittäjäin kautta saarella olevassa teltassa. Sitten esitettiin vaatimukset molemmin puolin suurella tinkimisenvaralla. Tanskalaiset vaativat takaisin kaikki ja sen lisäksi vielä vahingonkorvausta; ruotsalaiset vaativat kaikille kansoille vapaata, tullitonta kulkua Salmen läpi sekä itselleen kaikki, mitä ottaneet olivat ja enemmän vielä lisäksi. Talvi meni, kevät läksi, vieläpä suurin osa kesästäkin; askel askeleelta olivat tanskalaiset antaneet myöden, mutta maansa luovuttaminen, se oli liiaksi vanhalle kuningas Kristianille, joka oli voittanut Ruotsin v. 1613. Tanskan neuvoskunta äänesti rauhaa, sellaista kuin "Jumala antaa tahtoi", sekä ilmoitti kuninkaalle viittauksilla, ett'ei se vielä ollut hänen poikaansa valinnut hänen seuraajakseen. Turhaa; kuningas Kristian pysyi järkähtämättömänä. Silloin nousi sohina kaikkien joukossa, jotka ruotsalaisen nimeä kantoivat ja se kulki valtiokanslerin salaisesta neuvostosta, Jaakko De la Gardien avosydämmisiltä sotilashuulilta ulos ympäristöön: Miksi viivymme? Eikö meidän laivastomme ole suurempi? Eivätkö, meidän sotajoukkomme ole voittamattomia? Miksi ovat ne toimettomina? Miksikä emme suorastaan mene Kööpenhaminaan, jotta voisimme näyttää juutille vitsaa ja ottaa takaisin kaikki, mitä hän ennen on meiltä ryöstänyt?
Miksikä ei? Siksi, että kuningatar ei tahtonut pakottaa Tanskaa ponnistamaan viimeisiä voimiansa. Jo huhtikuussa oli hän varoittanut jännittämästä jousta liiaksi. Ja kesäkuussa kirjoitti hän Oxenstjernalle seuraavan kirjeen: [Arkenholtzin mukaan. Muutamat keskustelut Tähtien Turvateissa ovat aikansa puhetavan mukaan kirjoitetut. Mutta koko kertomusta ei sopinut siihen tapaan kirjoittaa, koska se olisi käynyt liika raskaaksi. Kieli on siis vuoroon nyky-ajan ja kuudennentoista sataluvun.]
"Korkeasti kunnioitettu Herra Valtiokansleri!"
Koska joka päivä havaitsen niin suuria difficultetteja sodan jatkamisessa, että vaikeaksi käynee vähillä varoilla niin suurta tointa continuerata, joka myöskään ei ole tuottamatta hazardia niiden conditionien saamiseen, joita meille nyt tarjotaan; sen ohessa tulee meidän ajatella, kuinka vaikeaa meille on supporterata se calumnia, joka Meidän niskoillemme on tuleva, sekä itse ruotsalaisten että vieraittenkin puolelta, jotka kaikki, ellei rauhaa saataisi, imputeeraisivat syyn meidän sammuttamattomalle ambitionillemme, ikään kuin se olisi vääryydellä funderattuna ilman mitään muuta finistä kuin domineraamisen halua. Ja koska minä en ole oikein vakuutettu Hollantilaisen cooperationista, pelkään minä, että elleivät nuo ehdotetut conditionit tulisi accepteratuiksi, koettaisivat he tulla arbitri belli & pacis, niin että heidän jalousiensa jotakin odottamatonta heissä causerata saattaisi, puhumattakaan siitä, mitä Puolalainen practiserata voi. Sitten on vielä viimeinen ja tärkein, contenterata conscientietansa, niin, että saattaisi Jumalan ja kaiken maailman edessä todistaa, että on kaikkia kohtuullisia rauhanvälityksiä accommoderannut.