7. Toinen ja kolmas turvatti.
Sinä olet minun kehittämäni: tahdotko olla minulle uskollinen?
Sotamarsalkka Lennart Torstenson oli luuvalon ja sotapalveluksen runtelemana palannut Ruotsiin lokakuussa 1646, etsiäksensä lepoa ja rauhaa. Olematta puoluemies, häntä kuitenkin pidettiin kuningattaren itsehallituksen suosiana, joka ei suinkaan Kristiinan silmissä vähentänyt hänen loistavaa sotilaskunniaansa. Hän oli suuressa suosiossa ja sai Kristiinan tavan mukaan runsaita armon osotuksia; samana päivänä hän korotettiin vapaaherraksi ja kreiviksi, sai maatiloja ja kunniavirkoja enemmän, kuin mitä hänelle levon tarpeellisuuden takia olisi sopinut. Hovissa oli häntä sekä hänen kreivinnaansa otettu vastaan mitä loistavimmalla tavalla, ja koska hän jäi Tukholmaan ollaksensa neuvoskunnassa vastapainona valtiokanslerin ylivallalle, kutsuttiin hän usein linnaan yksityisiä valtion asioita koskevia kahdenkeskeisiä keskusteluja varten.
Rauhankeskustelut Osnabrückissä keisarin, Ruotsin ja Ranskan välillä olivat edistyneet niin pitkälle, että ainoana rauhan esteenä nyt oli Ruotsin vaatimukset saada maata Saksasta vahingon korvaukseksi. Tämä este ei ollut helposti voitettavissa; ruotsalaiset rauhanvälittäjät, Juhana Oxenstjerna, joka piti kiinni valtiokanslerin vaatimuksista, ja Adler Salvius, joka oli kirjevaihdossa kuningattaren kanssa, olivat salaisessa riidassa keskenään. Ranskalainen lähettiläs Chanut, Mazarinin valtiotaidon liukas ase, oli voittanut kuningattaren suosion ja koetti kaikin tavoin tinkiä Ruotsin vaatimuksia. Näistä hauraista langoista, jotka olivat kaikellaisten juonten sekoittamia, riippui Euroopan rauha ja kansojen kohtalo.
Eräänä päivänä 1647 vuoden alussa oli kuningatar jälleen kutsunut luokseen kreivi Torstensonin etsiäksensä hänestä uutta tukea tuota liika itsevaltaista valtiokansleria vastaan. Kuningatar oli antanut hänen asettaa eteensä kartan, nähdäksensä Wrangelin ja Köningsmarkin komennon alla Saksassa olevat sotajoukot, kysynyt vuoden sotaretkistä, mitä niistä oli odotettavaa, sekä valittanut Oxenstjernojen äärettömiä vaatimuksia, jotka viivyttivät rauhaa. "Ruotsi", sanoi hän, "keskusteli Baierin kanssa välirauhasta; keisari tarjosi yksityistä rauhaa. Hän tiesi kyllä kuinka paljo keisari Ferdinandin tarjoumukseen oli luottamista; mutta sellaisia tarjoumuksia ei olisi pitänyt päästää käsistään. Mitä varten tarvitsi yksipäisesti vaatia Hinter-Pommeria, joka tekisi Brandenburgin Ruotsin viholliseksi? Mitä varten vaatia sodan vahingon korvaukseksi noita 20 miljonaa, joita Ruotsi on pyytänyt, mutta joita Saksa ei saattanut maksaa nykyisessä paljastetussa tilassaan? Hän, Kristiina, ei ollut mikään kauppias, joka rauhaa myi rahasta. Ruotsi oli saanut saalista kyllin ja saisi vielä maanlisäystäkin. Vaatisiko se vielä maksua kunniastansakin?"
Kristiina lämpeni näitä sanoja sanoessaan. Kansojen menestys, joka rauhasta riippui, näytti hänestä olevan korkeampi päämaali, kuin satunnainen voitto. Samati, kuin hän ei tahtonut hävittää Tanskaa, koska hän sen kukistumisesta näki korvaamattoman onttopaikan syntyvän pohjoisten kansojen tulevaisessa solidaritetissa, niin hän ei myöskään tahtonut pakottaa keisaria viimeisiin asti, koska se olisi tulevaisuudessa tehnyt kaiken liiton mahdottomaksi. Tätä Kristiinan pitkänäköisyyttä ei ole täydelleen voitu arvostella, mutta se tulee selvemmin esiin, jos hänen valtiotaitoansa vertaillaan hänen seuraajiensa, kymmenennen ja yhdennentoista Kaarlen valtiotaitoon. Historia on kiinnittänyt itsensä Kristiinan persoonallisiin johtosyihin; eikä ilman syytä, mutta ei saa unhottaa, että myöskin hänen itsekkäisyydessään oli jotakin suuremmoista — siinä, — että hän itse tahtoi olla kaikki, ajatella kaikkea, osata kaikkea ja — tuhlata kaikkea.
Torstenson oli tavallisella varovaisuudellaan varoittanut liika äkkiä vähentämästä Ruotsin vaatimuksia, kun kuningatar alkoi puhua kummankin Osnabrückissä olevan valtakunnan rauhanvälittäjän keskinäisestä vihasta, Juhana Oxenstjernan, joka edusti isäänsä, valtiokansleria, ja Adler Salviuksen, joka otti vastaan salaisia, usein vastakkaisia määräyksiä Kristiinalta itseltä. Tässä tuli arka kohta näkyviin; tässä esiintyi jälleen hyvin, enimmän sorahtava, mutta vielä salassa oleva epäsointu, mikä Kristiinan hallituksessa oli. Tuo Aksel Oxenstjerna, tuo alammainen, joka tahtoi hallita valtakuntaa, huolimatta, tekikö hän sitä Kristiinan tahdosta tahi ei, tuo jo ennen suuresti mahtava ylimys, jonka hän tuskin enemmän kuin vuosi sitten oli korottanut kreivilliseen säätyyn, ja antanut hänelle kartanoita ja kunnian-osotuksia, jotka rauhaa viivyttivät? Kuningatar luuli havaitsevansa hänen ajatuksensa eikä salannut epäluulojansa. Valtiokansleri tahtoi sotaa siksi, että se tuotti aatelistolle valtaa, kunniaa ja rikkautta; hän viivytti rauhan solmimista sen vuoksi, ett'ei hän tahtonut antaa kuningattarellensa eikä Ruotsin kansalle miettimisen aikaa eikä lepoa, sillä tämä olisi tullut ylhäisen aateliston ylivallalle vaaralliseksi. Ruotsin ylimykset olivat karsain silmin ennen katselleet Puolaa, jossa aatelisto oli kaikki, kuningas ja kansa ei mitään. Nyt samat herrat katsoivat karsain silmin Englantia, jossa kuningasvalta oli varjoksi vaipunut. Puola jo oli tasavalta, Englanti oli pian siksi tuleva. Miksikä ei Ruotsi seuraisi niin vietteleviä esimerkkejä?
"Oletteko unhottanut, kreivini", lausui kuningatar, onnettomana ajatellessaan heikkouttaan, hän kun oli muutamia päiviä sitten parahtanut itkemään neuvoston kokouksessa, "oletteko unohtanut, että meidän ruotsalaiset lordimme nyt myöskin rupeavat saarnaamaan uskonkysymyksistä kilvan englantilaisten kanssa?"
"Sitä en ole saattanut huomata", vastasi Torstenson levollisesti.
"Ettekö ollut neuvoskunnassa tuorstaina? Ettekö muista, miten valtiokansleri moitti Johannes Mathiaksenpoikaa hänen Idea boni ordinis in ecclesia Christi'nsa takia?"