"Minä vakuutan, Kristiina… Jos tahdot minulle uskoa jotakin…"
"Niin miehesi sen tietää illalla, Tukholma huomenna ja maailma ylihuomenna. Mutta älä nyt tällä kertaa tee, kuten Jakobin torni, tee ennemmin kuten torni Kolme kruunua. Se ei kelloilla kilistele, se katselee ja on vaiti."
"Kristiina, minä olen kivi, olen piitä! Mitä kreivi Brahella on kirjelaukussaan?"
"Naimasovinto."
"Oi, Kristiina, mikä jalomielisyys, mikä onni, mikä ilo koko Ruotsin valtakunnalle! Sinä siis vihdoinkin olet antanut vakuuttaa itseäsi siitä, että hänen tunteensa ovat todelliset! Sinun hellä sydämmesi ei kauemmin ole saattanut vastustaa noin kestävää, jaloa ja uskollista rakkautta!"
Hän lankesi kuningattaren jalkojen juureen ja suuteli hänen kättänsä.
Kristiina nosti hänen ylös, kuten lellitellyn lapsen kanssa leikitään.
"Niin, mitäpä olisin tehnyt?" sanoi hän, kun jälleen istuivat ystävällisesti kahden kesken toistensa rinnalla. "Täytyihän minun naittaa hänet. Säädyt eivät antaneet minulle pahaakaan rauhaa, neuvoskunta minua hätyytti, papit peruuttivat sanansa ja vakuuttivat minulle, että kaikki muu oli luvallista paitsi yksin, naimattomana kuihtuminen. Täytyipä minun siis hankkia valtakunnalle lepoa. Siksipä olen valinnut veljellesi sopivan puolison sekä antanut kirjoittaa hänen naimasovintonsa, jossa hänelle määrään Räfsnäsin ja Ulfsundan leiväksi sekä Thorshällan ja Eskilstunan voiksi leivälle."
"Oi, kun oletkin hyvä, Kristiina! Mutta kaikki kuninkaalliset lahjat ovat tyhjää tyhjempiä sen onnen rinnalla, mikä hänellä olisi, jos hän saisi itse sinun, jota hän niin hartaasti halunnut on."
"Minun? Ymmärrän, sinä puhut tuosta vanhasta romanista, kuten säädytkin. Mutta eihän tässä ole minusta puhetta. Minä hankin veljellesi paljoa ihanamman puolison, Hessen, Kasselin prinsessan, Emilian, tiedäthän. Veljesipä häntä rakastaa ja hän veljeäsi. Eihän mikään ole luonnollisempaa, kuin että minä, joka suuresti toivon, että veljesi onnelliseksi tulisi, koetan hankkia hänelle tilaisuuden tekemään, mitä hänen sydämmensä haluaa."