Fiken vakuutti henkensä ja autuutensa kautta, ett'ei hän vähintäkään saattanut aavistaa, mitenkä tuo paperi oli tullut kuningattaren makuuhuoneeseen. Tällainen havainto ei ollut hauska. Tuntemattomat kädet, tuntemattomat askeleet linnan sisustassa olivat aina vaaralliset, olivat kuitenkin epäluulon alaisia, ja Kristiina kuningatar oli epäluuloinen. Ebba Sparre sai osaa salaisuudesta ja hänen mielestään oli paras välttää kaikkea melun nostamista asiasta, mutta hiljaisuudessa pitää palvelusväkeä silmällä. Fiken Långia, jonka uskollisuus näihin asti oli kaikki koetukset kestänyt, varoitettiin pitämään asiaa salassa; mutta jos jotakin sellaista vielä tapahtuisi, menettäisi hän virkansa, ja kentiesi mitä hän siitä vielä saisi. "Mitä neiti Ryning saattaa kantaa nauhassaan?" kysyi Ebba, joka ei milloinkaan oikein saattanut kärsiä tätä hänen ylhäisen ystävänsä suosiosta kilpailevaa naista.
"Luultavasti Luciferin hiuskarvaa; en aio häneltä kysyä", vastasi kuningatar välinpitämättömästi ja repi kirjeliuskan rikki.
Amiraali, valtaneuvos Eerik Ryning asui tähän aikaan perheineen Tukholmassa. Hagar oli jälleen tyttärenä talossa ja oli tunnetulla taidollaan voittanut niitten henkilöin sydämmet, joittenka suosiota hän tahtoi saavuttaa. Tuo rehellinen vanha merimies ja hänen kelpo vaimonsa antoivat kreivinna Tortensonin pyynnöstä ottotyttärensä lähteä noille seikkailuista rikkaille sotamatkoille, ja olivat taas mielihyvissään kuningattaren armon osotuksista, kun hän kaksi tahi kolme kertaa viikossa kutsutti luokseen Hagarin ääneensä lukemaan tahi — oikeimmin auttamaan kuningatarta klassillisten kirjojen tutkimisessa, uskon-opissa, filosofiassa ja matematiikissa. Samana aamuna, kun tuo salaperäinen kirje oli löytynyt yöpöydältä, oli Hagar kello kuudeksi kutsuttu linnaan lukemaan Cartesiusta, mutta ei tällä kertaa hänen filosofiaansa, vaan hänen vähemmän tuttua valontaittumis-oppiansa. Kristiina oli yhä enemmän mielistynyt tuohon kirjaillaan, joka niin nerokkaasti johti tutkivaa ajatusta epäilemään kaikkea paitsi omaa olemustansa.
Sama lukukammari, joka usein ennen oli nähnyt nämät kaksi oppinutta kilpailiaa tuttavallisessa tutkimustyössä, näki heidät myöskin nyt tutkimassa uutta, Snelliuksen vuonna 1620 keksimää oppia valon taittumisesta, jonka Cartesius 1639 koetti paremmin selvittää, enemmän tutkimuksien kautta kuin havainnollisilla kokeilla. Kuningatar oli armollinen, melkeinpä kohtelias, mutta huomattavan hajamielinen. Se loistava kyky, jolla hän tavallisesti silmänräpäyksessä siirsi ajatusjuoksunsa yhdestä asiasta toiseen ja samalla hämmästyttävällä selvyydellä oli kuten kotona kaikessa, ei tänään oikein paikkaansa pitänyt. Hän havaitsi nauravansa hajamielisenä, käsitti väärin kirjan, ääneensä lukian, ja vieläpä moitti tuota kiitettyä kirjailiaa, ett'ei hän aina tietänyt itse, mitä hän puhui.
"Hän on selvä omalta katsanto-kannaltaan", uskalsi Hagar väittää; "mutta sen sijasta, että hän määrää valonsäteelle tien, jota sen tulee kulkea, olisi teidän pitänyt viskata sormuksensa mereen sylen syvään veteen ja koettaa havaita se siitä paikasta, jossa kulta pohjassa kiiltää. Ajatus antaa takoa ja venyttää itseänsä kuten kultalanka, mutta luonnonlait ovat taipumattomat: niitä ei voi vangita seuraamatta ja vakoilematta niitä."
"Oletko kuullut", virkkoi Kristiina, äkkiä vaihtaen keskustelu-ainetta, "että eräs italialainen Toricelli on keksinyt vacuum'in. En tiedä mitään niin ihailtavaa kuin se taito, joka löytää tyhjän, se on paras, lähinnä sitä taitoa, joka löytää kaikki."
"Näin jesuiittakollegiumissa Wienissä erään kapineen, joka oli kokoonpantu tuon uuden keksinnön mukaan ja sitä nimitettiin barometeriksi. Sen avulla mitattiin ilman painetta."
"Se on hauskaa; minä tahdon tuottaa sen kapineen Parisista. Ilman paine? Siis saattaa purjeessa mitata ilman painetta ja tuulen voimaa. Meidän aikamme on utelias: se tunkee luonnon sisustaan. Mitäpä vielä nähdään vuosisadan kuluttua? Barometeri, sanoit sinä? Tahdon muistaa tuon nimen."
"Ilman paineen mittaamista varten tarvitaan vielä tyhjä tila purjeisiin", muistutti Hagar.
Hän olisi saattanut säästää tuon oikaisun. Kuningatar ei ollut sitä kuulevinaan, vaan jatkoi vilkkaalla tavallaan: