"Jumalani, mitkä mutkat tuollaisen vähäpätöisyyden takia!" huudahti Kristiina nauraen, tarttui silkkinauhaan ja veti esiin pienen kultakotelon, jonka hän heti aukaisi. Kotelossa oli musta hiuskutri.
Hän piti sitä valoa kohden. Hymyily kävi epävarmaksi, katse muuttui, hehkuva puna nousi hänen poskilleen. Myöskin Hagarin posket punastuivat.
"Ovatko nämä Kustaa Kurjen hiuksia?" kysyi kuningatar, ollen itse kärkäs saamaan selityksen, joka näytti yksinkertaisimmalta ja luonnollisimmalta.
"Ei", vastasi Hagar, joka oli liika ylpeä käyttääksensä tätä helppoa keinoa päästäksensä vaarasta. "Ne ovat hänen ruhtinaallisen armonsa pfaltzkreivin hiuksia, Jankovitzissa otettuja. Kuula oli pannut korvalta hänen kiharansa epäjärjestykseen; hän pyysi minua tasaamaan hiuksiansa, ja minä pidin omanani hänen luvallaan tämän kutrin muistona urhoollisesta miehestä ja kunniarikkaasta tappelusta kuningattaren puolesta."
Kristiinan vihastuminen oli aina pikainen ja suunnaton. Hän viskasi hiuskutrin lattialle, tallasi sitä jaloillaan, tarttui lujasti Hagarin molempiin käsiin ja katseli häntä niin läpitunkevalla katseella, ett'ei moni muu sitä olisi kestänyt. Tämä oli nyt kolmas kerta, jolloin nämät kaksi seisoivat kuin taistelevat kotkat toinen toistansa vastassa, ja tällä kerralla näytti loukkaus olevan kuolettava.
"Sinä… sinä… hänen porttonsa, sinä!" huudahti kuningatar lyhyillä, katkonaisilla sanoilla, joittenka jokainen tavu oli tikarinpistos. "Minä en sinua tapa, kurja… minä ylenkatson sinua!"
Hän työnsi kiivaasti Hagarin luotaan.
Hagarin äsken punasta hehkuvat posket olivat käyneet ihan kalpeiksi. Hänen silmänsä kohtasivat räpöttämättä Kristiinan tulta iskevää katsetta, ja astuen pari askelta taakse päin vastasi hän:
"Ottakaa takaisin nuo sanat! Ne ovat kuningattaren arvoa alentavat."
"Mene, mene!" huudahti Kristiina, hirveästi suuttuneena, ja etsi soitinkelloa. Hagar näki liikkeen, tarttui soittokelloon ja piti sitä suljetussa kourassaan, niin ett'ei se helähtänyt.