Oli kylmä lukuhuoneessa. Kristiina oli vaiti muutaman silmänräpäyksen, nousi istualta ja lämmitteli itseään tulen edessä suuren avonaisen kamiinin ääressä. "Pyydä minulta anteeksi." sanoi hän vihdoin. "Mistä, armollinen röökinä?"
"Sanasta, joka olisi saattanut toiselta viedä pään. Ei sanota kuningattarelle, että hänen sanansa alentavat hänen arvoansa."
"Kuka siis on kunnialliselle neidolle antava hyvitystä siitä, että häntä on portoksi nimitetty?"
Taaskin rupesi tuo tuskin hiiltynyt viha liekitsemään ilmi tulena, tuossa helposti syttyvässä hallitsialuonteessa. Ei löytyne mitään esimerkkiä siitä, että Ruotsin Kristiina koskaan olisi tunnustanut katuneensa sanaa tahi tekoa, mutta löytyy monta todistusta siitä, että hänen jalommat tunteensa olivat voittaneet hänen vihansa.
"Kirjarotta, sinä tuossa maatuneessa opissasi", huudahti Kristiina, uudestaan kuohahtaen, samalla kun hän kiivaasti kohensi kamiinissa palavia kekäleitä: "sinä kurja pieni hehkuhiili, joka luulet voivasi valaista maailmaa ja josta ei huomenna ole mitään muuta jäljellä, kuin hyppysellinen tuhkaa, tahdotko sinä käydä oikeutta minun kanssani? Eikö siinä ole kyllin armoa, että minä vielä tuhlaan sanaakaan sinun tähtesi? Pitääkö minun vielä lisäksi antaman sylirakille sokeria sen vuoksi, että olen sallinut hänen nalkuttaa? Etkö käsitä, sinä, joka kaikki ymmärrät, etteivät minun sanani ole mikään koulu-ainekirjoitus, jota sinun tulee suosiollisesti parannella ja oikaista? Jos tahdot piirtää riipaleen reunustaan, niin vedän minä ristin koko sivun ylitse ja lähetän sinun kaikkine hanhenkyninesi takaisin siihen sudenpesään Suomeen, jota sinun ei milloinkaan olisi pitänyt jättämän. Pyydä minulta anteeksi tahi mene tiehesi!"
"Saanko vastata armolliselle röökinälle?"
"Et, se on tarpeetonta. Jos vielä sanankin vastaat, niin et ole enään huomenna Tukholmassa."
"Teidän majesteettinne", vastasi Hagar kylmästi kumartaen, "minä en huomenna enään ole Tukholmassa enkä myöskään enään ole oleva teidän majesteettinne alammainen. Wienin keisari on tunnustanut, että olen oikeutettu olemaan Götzin perheen jäsenenä. Toivon löytäväni maan, jossa ei kukaan turhaan pyydä hyvitystä väärästä häväistys-sanasta. Niin halpa kuin lienenkin, on kunniani minulle kuitenkin yhtä suuresta arvosta, kuin teidän majesteettinne kunnia on teille, ja panen vastalauseen ansaitsematonta syytöstä vastaan, joka hyvää mainettani loukkaa. Nimitettäköön minua kirjarotaksi, mutta sylirakkina en anna tallata itseäni. Jotakin olen oppinut teidän majesteettinne koulussa, ja siitä tahdon olla kiitollinen, niin kauan kuin elän: 'Ne, jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä.' Mitä tuohon vähäpätöiseen muistoon tulee, joka noin arvaamatta on teidän majesteettinne mieltä pahoittanut, pidän sitä tyhjää vähemmässä arvossa, sitte kuin onnettomuudekseni olen kadottanut sen, mikä paljon kalliimpaa on: armollisen kuningattareni suosion ja luottamuksen."
Näitä sanoja lausuessaan viskasi Hagar hiuskutrin sammuvaan hiillokseen. Kutri kiemuroitsi kuten käärme, kuohahti hentoon, ruskeaan vaahtoon, hiiltyi, kimalteli vielä puolen sekunnin ja katosi.
Tuolla tavoin ei vielä yksikään alammainen ollut tälle aikansa mahtavimmalle kuningattarelle puhunut, ja vielä sellaiselle, joka niin ankarasti muisti kuninkaallista arvoansa yllä pitää. Mutta jos Hagar odotti uutta vihan purkausta tahi mahdollisesti äkkinäistä mielen muutosta suopeampaan suuntaan, kuten toukokuun 12 päivänä, niin hän tuossa odotuksessaan pettyi. Kristiina oli ääneti, liikkumaton ja umpimielinen, kuningatar kokonaan, ja viittoi vain kädellään, että tuo rohkea kapinoitsia sai esteettömästi lähteä. Pois menevä teki lyhyen syvän kunnian-osotuksen, ja ovi sulkeutui vielä kerran noitten molempien suurilahjaisten, luomakunnan suosikkien välillä, jotka sielunsa perusjohteessa olivat niin läheisiä heimolaisia, mutta myöskin niin yhtäläisiä, että lakkaamatta törmäsivät yhteen, lakkaamatta kaipasivat toisiansa, mutta eivät kuitenkaan koskaan sietäneet toinen toistansa.