Kristiina kuningatar oli selväjärkinen ja kylliksi jaloaatteinen havaitaksensa kapinoitsian pistävissä sanoissa jotakin omasta itsestään, jota hän saattoi anteeksi antaa, vaikk'ei suvaita. Mutta hänen ajatuksensa olivat jo ehtineet siirtyä toiselle suunnalle, jonka rinnalla pienen ääneensä-lukian kapinoiminen haihtui vähäpätöisyydeksi. Hän istui hetken vaipuneena sydäntänsä koskeviin ajatuksiin.
"Hyvitystä! Kukapa siis minulle hyvitystä antaa!… Ei… puolisokseni hänen ei pidä tuleman, mutta kentiesi… Ruotsin kuninkaaksi."
9. Jalopeurain kohtaus.
Ebba, oletko milloinkaan jalopeuralla ratsastanut?
Toukokuun 15 päivänä 1648 illalla istui kuningatar suuressa vastaan-ottohuoneessaan. Hän istui juhlallisesti odottaen ikään kuin ulkomaalaista lähetyskuntaa vartoessa. Valtiorouvat olivat olleet hänen puheillaan ja menneet pois, hovineidot olivat saaneet käskyjä. Ovet olivat tarkkaan vartioidut. Paitsi kolmea erittäin kutsuttua, ei kukaan päässyt kuningattaren puheille. Suosikki kreivi Maunu astui sisään varovaisilla askeleilla ja tiedusteli, tutkiaksensa mielenlaatua, miten hänen majesteettinsa terveyden laita oli. Kristiina hätimiten katsoi pois auki olevasta kirjastaan:
"Minä voin aina hyvin, kun olen tehnyt rauhansopimuksen itseni kanssa. Ei ole tosi, että kaikki paha tulee vatsasta. Kaikki paha tulee sisällisestä sodasta ruumiissa ja sielussa."
Hänen muotonsa sävyt vaihtelivat usein, ja kreivi oli tutkinut niitä kaikkia, kuten hyönteistentutkia tarkastelee perhon tuntosarvia mikroskoopilla, mutta tänään oli siinä jotakin tavallista lujempaa, melkeinpä uhkaavaa. Kuningatar näytti hänestä vartioitsevalta jalopeuralta, jota ei uskalla lähestyä eikä koskea, vaikka se näennäisesti onkin levollinen.
Kreivin uteliaisuus oli suuressa määrässä jännitetty, mutta hän ei uskaltanut kysyä enempää. Hän tiesi jotakin, mutta ei kaikkia. Kristiina ei koskaan ilmaissut ajatuksiaan kokonaan, ei edes tuttavallisimpina hetkinäkään suurimmalle suosikillensa. Jotakin tänä iltana piti tapahtuman; — mutta mitäpä? Kreivi Maunu loi kysyvän silmäyksen palveleviin hovineitosiin; he tiesivät vielä vähemmän kuin hän ja katosivat pian huoneesta. Kreivi oli ääneti, kuningatar samati.
Hetken perästä astui piispa Johannes Mathiaksenpoika sisälle, hän otettiin vastaan armollisella huomiolla ja käskettiin istumaan kuningattaren oikealle puolelle. Hän oli vanhentunut aikojen taisteluissa; hän ei saanut täydellistä voittoa, mutta ei myöskään joutunut täydellisesti tappiolle väittelyssä Idea boni ordinis kirjasta. Hän oli valmistanut ja allekirjoittanut Hagar Ryningin todistuksen, että väärinkäsitys riippui sananselityksistä, ja siihen oli papisto tyytynyt sillä ehdolla, että Formula concordiae otettaisiin ruotsalaisen kirkon tunnustuskirjojen joukkoon. Se oli raudankova puhdas-oppisuus, jota tässä tahdottiin tyrkyttää kaikille vaarallisille vapaa-uskoisille, ja tuon hurskaan piispan mielestä oli rakkauden laki kuitenkin kaikista ylin.
Kristiina käsitti hänen huolensa, kurkotti hänelle kätensä ja sanoi: