"Vielä ei tämä käsi ole allekirjoittanut Formula concordiaeta eikä sitä luultavasti teekkään."
"Minä kiitän armollista esivaltaani", vastasi piispa, nähtävästi tyytyväisenä. "Täytyy kärsiä heikko-uskoisia."
"Ja rakkaudessa heikkoja", virkkoi Kristiina hymyillen.
"Armollinen röökinä, rakkaus on toista luontoa; se on voimallinen kuin kuolema. Missä se vallitsee, kestää se kaikkea, uskoo kaikkea, toivoo kaikkea ja kärsii kaikkea."
"Suokaa anteeksi, arvoisa isä, en ole ollut niin onnellinen, että tässä kurjassa maailmassa olisin löytänyt rakkautta, joka kärsii kaikkea ja kestää kaikkea; mutta paljon haittaa on minulla ollut rakkaudesta, joka uskoo kaikkea ja toivoo kaikkea. Ajattelen, että vähän leikkaisimme sen sokean Jumalan tehottavia siipiä."
"En minä puhu lihallisten ihmisten huikentelevaisista himoista", sanoi piispa lempeästi.
"Ei, minä ymmärrän. Mutta auttakaa nyt minua tänä iltana, arvoisa isä, sillä tuossa näen yhden tulevan, joka uskoo kaikkea ja toivoo kaikkea… millä perusteella, jätän sanomatta. Varma on, ett'ei hän kärsi kaikkea."
Pfaltzkreivi Kaarle Kustaa astui sisään hovipuvussa, joka samalla myöskin oli sotilaan puku. Ei yksikään tummentunut veripilkku, ei yksikään tomunhiuke taistelukentän sannasta tahrannut nyt hänen kaunista keltaista nahkavarustansa tahi hienoa pitsikaulustaansa. Pitkä, huolellisesti jakaukselle pantu musta tukkansa valui hänen leveille hartioillensa, tuo tukka, josta Kristiina äsken oli kutrin nähnyt. Ohuet viiksensä kiemurtelivat käärmeen tapaisina hänen päättävän ylihuulensa ympäri; vartalo oli käynyt täyteläisemmäksi eikä osottanut mitään toivottoman rakkauden kärsimyksiä. Käytös oli yhä sujuva, kuten kokeneen sotilaan tulikin olla; mutta katseessa ja huulien ympärillä oli jonkunlainen etsivä epävarmuuden ilmaus, ikään kuin olisi hän täällä tuntenut itsensä vähemmän turvalliseksi, kuin taistelukentällä. Ulkonaisesti myöntyväisen muodon takana piili uljaan voiman itsetunto tuossa miehessä, joka saattoi taipua kuten ponnin, mutta joka myöskin saattoi puolensa pitää, kun hänen aikansa oli tullut. Mikä oli hän nyt? Jalopeura, jonka silmät olivat sidotut.
Hän suuteli juhlallisesti kuningattaren kättä sekä odotti, että hän alkaisi keskustelun. Maunu kreivi, joka oli valmis tarkkaamaan pienintäkin kuisketta, huomasi, että kuningatar kutsui pfaltzkreivin istumaan vasemmalle puolellensa. Oikealla ja vasemmalla puolella on aina ollut erinomainen merkitys, mutta ei koskaan niin, kuin tänä aikakautena.
Tehtyään muutamia vähäpätöisiä kysymyksiä matkasta Tukholmaan, rupesi Kristiina pitkittä mutkitta puhumaan siitä tärkeästä kysymyksestä, johon tänään vastaus oli annettava.