"Tiedän sen aivan hyvin, teidän majesteettinne on sen sanonut minulle itselle rakkaan sisareni häissä menneenä vuonna, ett'ei teidän majesteetillanne ole mitään affectionia minun henkilöäni kohtaan, niin että minun on tuosta täytynyt despererata. Olen sen vuoksi myöskin Jumalaa rukoillut, että hän minun mieleni kääntäisi pois tästä aikomuksestani, jotta sillä en teidän majesteettinne epäsuosioon joutuisi ja omaa vahinkoani saavuttaisi; mutta katsokaa, siihen en ole ollut capable. Ennemmin olen tuosta joka päivä kärsinyt ja rakkauteni teidän majesteettinne henkilöön päivä päivältä enentynyt niin, ett'en itse enään voi hallita itseäni, vaan täytyy minun joutua sen epäsuosioon, jota halukkaimmin tahtoisin miellyttää."
Hieno, ivallinen hymy, jota Kristiina tuskin huoli salatakkaan, ilmaisi, että hän epäili tuon selityksen todenperäisyyttä. Hän hillitsi itsensä, kiitti noin suuresta hellyyden osotuksesta ja vakuutti, että hän tunsi hänen uskollisuutensa, mutta hänellä oli syynsä, miksi hän ei vielä tahtonut päätöstä tehdä.
"Teidän lemmellisyytennehän saa tehdä valintansa sormuksen ja kruunun välillä ja on ansaitseva molemmat comportementinsa kautta sodassa."
"Jos teidän majesteettinne katsoo minua sen arvoiseksi että sormuksen ansaitsen, niin minä en kruunusta muuta tahdo ajatella, kuin ett'ei ketään saata verrata häneen, joka sitä nyt kantaa. Olen tullut Ruotsiin niitten lupausten johdosta, joita teidän majesteettinne ensimmäisessä nuoruudessaan minulle antoi, ja jollei se tapahtua saata, mitä silloin luvattiin, suvaitsee teidän majesteettinne käyttää minua niin kauan kuin haluatte, mutta sen jälkeen dimitterata minut virastani, olla koskematta minun kunniaani sekä vaatimatta minua Ruotsiin, jonnekka minä en koskaan palaja. Ainoa toivoni on silloin saada olla rauhassa."
Taaskin keskeytti häntä tuo synkistyvä katse, joka kovin pian saattoi vaihdella.
"Rauhassa? Sitä minä olen estävä. Pois niskastani tuommoisilla lastenloruilla! Kuulettehan, teidän korkea-arvoisuutenne, hän vaatii minua vielä vastaamaan semmoisesta ajasta, jolloin minulla ei ollut valtaa luvata pois talonpoikaistaloa ja vieläpä paljoa vähemmän itseäni! Mitä pitää minun vastaaman niin yksipintaiselle herralle, joka ei edes ymmärrä erotusta minun ja hänen säätynsä välillä? Minä en ole sidottu lapsen lupauksista; minä ne rikon. Minä tarjoan ruhtinaalliselle armolle ylipäällikkyyden ja vallanperimyksen, minä käsken häntä odottamaan ja hän refuseraa! Mitä hävyttömiä discourseja nuo tuollaiset ovat? Vaikka hän kuolisikin semmoisessa esperancissa, että olisi määrätty minun puolisokseni, eikä milloinkaan siksi tulisi, eikö siinä olisi kunniaa kylliksi koko maailman nähden?"
Myöskin Kaarle Kustaa tunsi Vaasa-verensä kuohahtavan suonissaan.
"Eerik Oxenstjernalla ei ollut suurta kunniaa siitä, että hän kerran rohkeni katsahtaa ylös valittuun kuningattareen", vastasi pfaltzkreivi uhkeamielisenä.
"Onko tämä vertailua? Olenko minä kohdellut teidän lemmellisyyttänne kuten minä trakterasin Eerik Oxenstjernaa?" virkkoi Kristiina kovin suuttuneena, nousi seisomaan, vaan istui jälleen. "Joka ei paremmin tiedä erottaa henkilöitä ja vaatimuksia, ei ansaitse sitä kunniaa, jota hänelle tarjoan eikä myöskään niitä lahjoja, joita hän on saanut Jumalalta niiden käyttämistä varten."
Kaarle Kustaa näki parhaaksi siirtää kuningattaren huomion toisaalle.