"Teidän majesteettinne", sanoi hän, "puhuu kuolemastansa ja minun vallanperimyksestäni, ikään kuin minä tahtoisin elää teidän majestettinne jälkeen! Ei, herrojen kanssa en milloinkaan tulisi toimeen ja Jumala varjelkoon minua tahraamasta käsiäni heidän veressään."
"Veressään? Kuka verestä puhuu? Sellaisia te olette! Mutta, nähkääs, sen minä olen estävä! Huomatkaa, että minä sanoin teidän ruhtinaalliselle armollenne: ei mitään epäjärjestystä pidä tuleman, siis ei saa mitään verta vuotaa, jos minua kuolema kohtaisi."
"Minä en sitä käsitä. Jos teidän majesteettinne on indifferenti minun henkilöstäni, on myöskin vallanperimys minulle vähäpätöisestä arvosta. Teidän majesteettiannehan saattaa particularinen affectioni jotakuta muuta kohtaan vastedes moverata tuosta minulle nyt annetusta lohdutuksesta."
Äänettömyys. Kristiinan onnistui saada jälleen ylevä, melkein uhkaava tyvenyytensä.
"Tuon teidän lemmellisyytenne sanoo vain saadaksensa selkoa minusta. Sotapäällikkö tahtoo vakoilla vihollisen asemaa; mutta huomatkaa nyt ja ensiksi, ett'en minä ole mikään vihollinen, vaan ennemmin rehellinen ystävä ja toiseksi, että positionini on päivän selvä. Ajatuksistani en ole velvollinen tekemään kenellekkään selkoa; eikä kukaan myöskään vaadi minua niistä tilille. Tahtooko teidän lemmellisyytenne vai eikö, tyytyä noihin kolmeen pykälään, jotka minä heti alusta olen tuonut esiin. Huomatkaa: primo: ei mitään myöntymistä eikä kieltoa, mitä minun henkilööni tulee, ennen kuin olen 25 vuoden vanha; secundo: ett'en ota ketään muuta kuin teidän lemmellisyytenne, jos naimisiin menen; tertio: jollen naimisiin mene, julistetaan teidän lemmellisyytenne minun seuraajakseni… Onko siinä kylliksi? Pankaa muistiinne, etten minä tuota tarjoa kahta kertaa. Kyllä kovalla pitää jo muutenkin. Minä pyydän vastausta."
Tämä vastaus kesti myöhäiseen iltaan. Ei kumpainenkaan noista kahdesta päähenkilöstä tahtonut poistua paikaltaan. Harmistuneita sanoja vuorotellen hymyilyjen ja uhkauksien kanssa toisaalta, ja ulkonaista alammaisuutta sekä salaista harmia toisaalta. Siinä oli taistelu sormuksen ja kruunun välillä sellainen, ett'ei semmoista vielä koskaan oltu Tukholman linnassa taisteltu ja tuskin yhdessäkään muussa kuninkaan linnassa. Piispa Johannes ja Maunu kreivi esiintyivät välittäjinä, vaikka erittäin varovaisesti, kuten taistelevia jalopeuroja tuli kohdella, mutta kentiesi ei aina yhtä suorasti. Loppupäätökseksi tästä tuli, että ruhtinas-jalopeura ei tunnustanut itsensä voitetuksi eikä tyytyväiseksi, mutta malttoi mielensä siten, että lupasi totella ja odottaa. Suostuttiin, että kuninkaallinen liitto kaikille, myöskin kuningattaren äidille, valtiokanslerille, neuvostolle ja säädyille ilmoitettaisiin päätetyksi ja ainoastaan tuonnemmaksi lykätyksi sodan vuoksi, jonne pfaltzkreivin tuli ylipäällikkönä lähteä. Yhteydessä tämän kanssa piti Kaarle Kustaan vallanperimys saatettaman voimaansa neuvoskunnassa ja säädyissä. Tämä erinomainen kohtaus lopetettiin keskinäisillä vakuutuksilla kiitollisuudesta ja uskollisuudesta.
Palveleva hovineito Ebba Sparre odotteli makuuhuoneessa. Kammaripalveliatar lähetettiin pois, kuningatar viskasi itsensä riisumatta vuoteellensa. Hän oli väsynyt, mutta ei saattanut nukkua. Hänen ajatuksensa olivat kuin sateesta paisunut kevättulva, jonka täytyy virrata partaittensa yli.
"Ebba", sanoi kuningatar, "oletko koskaan jalopeuralla ratsastanut?"
"En, siitä minä kyllä itseäni varjelen", vastasi ystävä, salaten haukotukseen uteliaisuutensa.
"Tuossa teet oikein. Siinä ei voi käyttää kannuksia; siinä ei auta mikään muu, kuin tulikuuma rauta. Jokin, joka polttaa ja jokin, joka loistaa. Minä olen sitä koettanut, minä."