"Hagar", sanoi Benjamin eräänä päivänä, kun he, suunnaten kulkuansa etelään päin, olivat aavalla merellä, "luetko sinä italiankieltä? Olen unohtanut kaikki, mitä kerran eräs italialainen ratsasniekka minulle opetti."
Sabina kurotti Hagarille erään kalvetun lampaanluun, jonka oli löytänyt aamiaisten tähteitten joukossa, ja Hagar tavasi kokoon muutamia luuhun riipustettuja sanoja: Tänä yönä kello 2. Se, jolle nämät sanat olivat aiotut luultavasti ei ollut niitä huomannut, vaan oli viskannut luun pois.
Assar Kaban kanssa neuvoteltiin. Hänen väkeänsä ei sopinut epäillä, mutta soutajien ja laivaväen joukossa oli kahdeksan italialaista, kuusitoista saksalaista ja kaksi espanialaista. Koetettiin olla ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, vahti haukotteli asemallaan, yö tuli, kaikki näytti lepäävän rauhassa. Mutta oltiin varuilla. Määrätyllä kellonlyönnillä kohotti yksi ensin, sitte toinen ja kolmas päänsä soutajien etukannen luukun yli. Kolme varjoa hiipi varovaisesti esiin ja rupesi irroittamaan suurinta venettä. Samalla alkoi tuntua savun käry lastihuoneesta.
Assar Kaba oli odottanut tätä silmänräpäystä. Ennen kuin nuo kolme varjoa ehtivät mitään pahaa aavistaa, otettiin he takaa päin kiinni ja viskattiin mereen. Yhtaikaa astui esiin etukannen alta Assar Kaban miehiä, jotka havaitsivat kuusi soutajaa sitomassa nukkuvia kumppaneitaan, nämät kuusi viskattiin lyhyen tappelun perästä mereen. Eräs seitsemäs, joka oli pistänyt valkeaa lastihuoneeseen, pantiin menemään samaa tietä. Valkea sammutettiin. Tämä oli niitä lyhykäisiä toimia, jotka olivat aivan tavallisia näinä aikoina, jolloin jokainen käsi etsi saalista ja vihollisen hengen ei katsottu sota-oikeutta ansaitsevan.
Eräs mies, kymmenes noista salakapinan-nostajista, joka luultavasti oli alkuunpaniakin tähän Levantin polttamis-yritykseen, oli päässyt pakoon, hyppäämällä mereen varustettuna kaarnapussilla, jonka avulla hän koetti saavuttaa rantaa. Se oli tuo genualainen luotsi. Hän oli hädissään unohtanut vyöttimensä ja siinä havaittiin alettu kirjoitus kymmenmiehen-neuvostolle Venedigiin. Tämä neuvosto oli erinomainen hammas-ratas kuudennentoista vuosisadan sisällisessä konehistossa. Se tiesi kaikki, sen vakoojat olivat kaikkialla. Se tiesi koska Levant lähti ja minnekkä se lähti; sepä ei olisi ollut laskematta vastamiinoja Ruben Zeville.
Onneksi tuuli oli suotuisa, oli vain kolmen päivän matka Konstantinopoliin. Kun Levant uusien tullien, kiskomisien ja lahjomisien perästä eräänä päivänä heinäkuussa laski ankkurinsa giaurien satamalaiturin luona, Kultaisen sarven edustalla, ja ensimmäinen Regensburgin kyyhkysistä oli kadonnut siniseen kesä-ilmaan, oli kaleeri ollut neljä viikkoa matkalla, se oli tavattoman nopea kulku näin vaikeina aikoina ja vaarallisissa vesissä. Nämät neljä viikkoa oli Hagar käyttänyt oppiaksensa tulkin avulla turkin kieltä ja tutustuaksensa oloihin. Hän tunki kaikkiin ajatuksen nopeudella.
Entis-ajan Bysanzi, kreikkalaisten Konstantinopoli, nykyään osmanien Stambuli, oli siihen aikaan kaupunki, joka oli pelkkinä raunioina ja mökkeinä, ja näitten välillä siellä täällä oli kummallisen loistava palatsi huonoa arapialaista rakennusmuotoa, tahi kullatun minaretin torninhuippu. Kunnian-arvoisena ja jättiläisensuuruisena kohotti vielä moskeaksi muutettu Sofiakirkko — Aja Sofia — rappeutuneen kupuholvinsa raakalaisten hävitysten jälkien ylitse. Suuret kaupunginkorttelit olivat tuhkana viimeisen verisen taistelun jälkeen Muhamed IV:nen valta-istuimesta, mutta jäljellä olevissa ahtaalle rakennetuissa kaupunginosissa vilisi taajoja, kaikkia Länsi-Aasian ja Euroopan eri kieltä puhuvia kansanjoukkoja. Huolimatta kaikista hävityksistä ja kaikista epäsuotuisista vaiheista, tämä maantieteen ihmeellinen helmi yhä vielä oli maailman-osansa etevin kauppakaupunki, ja välttämättömän tarpeellinen markkinatori itä- ja länsimaille. Sulttaanit eivät olleet inhan kullan ylenkatsojia; he pitivät halusta satamansa avoinna kaikkien maitten kauppaliikkeelle sillä ehdolla, että saivat itselleen ottaa mitä hyväksi katsoivat. Ja sulttaanit vaihtelivat, mutta valtiovarat olivat aina yhtä mukavat. Paschat imivät sisäänsä ja heistä puristettiin ulos jälleen kuten sienistä.
Tämä kertomus ei ole muistiin pannut kaikkia niitä lahjomisia, salaisia kiertoteitä ja eunukkien puoltosanoja, joilla Benjamin Zevin vihdoin onnistui päästä suurvisiirin Kuprili paschan vastaan-ottohuoneesen ja tulkin seuraamana jättää hänen omaan käteensä tärkeän kirjeensä. Mutta kun sanansaattaja oli tullut näin pitkälle, niin näytti siltä, ettei hän pitemmälle pääsisi.
Kuprili oli 60-vuotias mies, kentiesi vähän vanhempikin, partansa oli hopeaharmaa ja päässään hänellä oli viheriäinen turbaani, joka osotti hänen ylhäistä arvoansa. Tämä, uskostaan luopuneen ranskalaisen mahtava poika, loikoili pitkänään hienolla leposohvallaan. Itämaalainen kun oli synnyltään ja tavoiltaan, hän harvoin toi nähtäviin, että hän ranskalaiselta isältään oli saanut puolittain Eurooppalaisen kasvatuksen; ranskankieltä hän puhui sujuvasti. Tämä mies, jota hänen aikakautensa kiitti kunnolliseksi Mahomettilaiseksi, saattoi tarpeen mukaan muodostaa itseänsä käärmeeksi tahi tiikeriksi, hän saattoi olla toisinaan hienon liukas, vaan toisella kertaa raaka ja karkea, toisinaan viekas ja julma, toisinaan suora ja jalomielinen, melkeinpä ritarillinen, aina viisas, aina etujansa muistava, lyhyesti sanoen, oli hänessä saman turbanin alla yhdistettynä eurooppalainen ja aasialainen.
Kun sanansaattaja kolme kertaa oli kumartanut niin syvään, että otsa maahan otti, alensi suurvisiiri itsensä lukemaan kirjettä ja siihen antamaan turkkilaisen vastauksen.