Mikä kummallinen lapsi! Itämaan pojat saattavat leikkiä kuten muut, riehua koirankuria tekemässä, unhottaa kaikki makeisten tahi iloisten seikkailujen tähden, mutta tämä poika näytti olevan ikänsä kevytmielisyyttä ylevämpi. Noin nuorena näytti hän jo ennaltaan olevan määrätty taisteluja ja suruja koettelemaan. Hänen syvämielisissä silmissään kuvastui ihmeellinen vakavuus. Hän oli kuitenkin nähtävästi ujoillaan. Hän oli alistunut olemaan päähenkilönä juhlallisessa toimituksessa ja oli opetettu käyttäytymään, arvokkaasti. Hagar ymmärsi, että tämä ihana, kukoistava, surullinen lapsi, joka oli puettu vaaleankeltaiseen silkkiin ja kullalla kirjailtuun, kimaltelevilla jalokivillä koristeltuun päähineeseen, ei saattanut olla kukaan muu, kuin kalifien jälkeläinen, padischa, nuori sulttaani Muhamed IV. Kuprili seurasi häntä; seurue ja saattojoukko oli seisahtunut ulkopuolelle tätä pyhää paikkaa, johon ei kukaan muu saanut tulla, kuin haremin herra.
Tämä ylhäinen vieras kulki hämillään ollen hitaasti ja tervehtimättä salin läpi. Ainoastaan kun hän seisahtui Fatmen eteen, joka Kuprilin monista vaimoista oli vanhin, olisipa saattanut olla nuorimman iso-äitikin, kuultiin hänen lausuvan ulkoa opittuja kohteliaisuuden sanoja. Fatme kuunteli häntä polvillaan ja kädet ristissä rinnan päällä. Suurvisiiri viittasi Hagarille ja hänen täytyi laskeutua samallaiseen nöyrään asentoon. Hänen verensä kiehui, mutta tässä ei muu auttanut, täytyi totella. Kadehdittava onni! Padischa oli jälleen seisahtunut ja nyt aivan hänen eteensä.
Seitsemän vuotinen sulttaani, kaikkien ihailun ja kaikkien pelon esine, soi länsimaasta tulleelle vieraalle lyhyen, välinpitämättömän silmäyksen, kääntyi suurivisiirinsä puoleen ja loi häneen kysyvän katseen, sai vastaukseksi narsissakukan ja kurotti sen Hagarille. Se oli selam, kukkaiskieltä. Sitte käänsi hän selkänsä Hagarille, kiirehti askeleitaan, tyytyväisenä, kun pääsi pois, ja katosi saman tien kuin tullutkin oli, suurvisiirin seuraamana.
Kun meidän aikaan eläimillä lastattu tavarajuna seisahtuu, saa siinä kuulla monenmoista ääntä, ikään kuin kaikkien suut siteistä hellitettäisiin. Kuprilin haremi tarjosi samallaiset laulajaiset. Kun esiripun viimeinen liepukka oli laskeutunut alas ja tuo pelätty lapsi oli poissa, hän, jonka ainoastaan tarvitsi kulmakarvojaan rypistää, antaaksensa säkkiin pistää kaikki nuo nauravat raukat ja upottaa ne Bosporiin. Vuoren paino oli vierinyt kaikkien rinnoilta; siinä syntyi kirkuna ja nauru, sellainen melu, sellaisia huutoja ja kysymyksiä, että korvatkin saattoivat mennä lukkoon. Mitä hän sanoi? Mitä hän tahtoi? Olemmeko miellyttäneet profeetan varjoa? Mitä merkitsi hänen selaminsa?
Mitäkö selam merkitsi? Sen piankin ensimmäinen puoliso selitti, hän, joka oli saanut niin verrattoman suuren armon, että oli saanut kuulla tuon opetetun lapsen läksyn. Hän tuli hämmästyneen Hagarin luo, viskasi itsensä hänen jalkojensa juureen ja laski hänen jalkansa päänsä päälle. Nyt kaikki käsittivät hallitsian tarkoituksen. Uudemmassa ajassa antaa kalifi nenäliinansa pudota. Vähemmän sivistyneenä aikana, jolloin osmanit eivät ymmärtäneet nenäliinan käyttämistä, merkitsi tuo runollisempi kuvaus, narsissan lahjoittaminen, että uskollisten hallitsia oli valinnut ensimmäisen puolisonsa.
Ennenkuin Hagar oli ennättänyt tointua ensimmäisestä hämmästyksestään, astui esiin kaksi mustaa orjatarta, jotka vaiti ollen saattoivat häntä haremin sisällä olevaan loistavaan saliin. Orjattaret menivät pois; Hagar jäi yksin.
Oliko tämä unelma? Oli hetkiä, jolloin Hagar uneksi valveilla. Hän katseli huonetta; siinä tuoksui nardus kaikkialla ja se olisi ollut viehättävä, ell'ei olisi kovin näyttänyt vankilalta. Lattioita peittivät persialaiset matot, leposohvat olivat Indiasta, tapetit Samarkandista. Hän nosti oikeanpuolista verhoa: siinä oli pukuhuone, ja vasemmanpuolisen verhon takana oli kylpyhuone. Hän katsoi ulos matalan, puoli-ympyrän muotoisen ikkunan läpi, siinä oli lumoavan kaunis näkö-ala, josta näki kaupungin, rauniot, puutarhat, meren, lukemattomia purjeita ja siintävässä etäisyydessä aasialaisen rannikon. Mutta ikkuna oli korkealla, syvällä sen alapuolella kimalteli vesi ja ikään kuin tämä ei olisi ollut tarpeeksi luotettava, oli varmuuden vuoksi vielä pantu kullattu rauta-ristikko ikkunan eteen.
Tunti kului. Se sisälsi odotusta, kysymyksiä ilman vastausta, huokauksia, vapauden kaipausta. Kirjailtu kellon-nuora näytti tarjoavan apuansa. Hagar soitti. Yksi noista mustista orjattarista astui sisälle.
"Mihinkä minua on viety? Miksikä olen täällä?"
Orjatar aukaisi suunsa ja osoitti poikkileikattua kieltänsä. Tätä vastausta oli aivan helppo käsittää.