"Käske!" vastasi suurvisiiri.
"Sen lisäksi toivon saada kohdata veljeäni Benjaminia."
"Käske!"
"Vihdoin tahdon pitää uskollisen palveliattareni Sabinan sekä
Regensburgilaiset kyyhkyseni."
Vähäisen miettimisen perästä sekin toivomus myönnettiin. Jos kyyhkyset kävisivät vaarallisiksi, niin oli muitakin hävityskeinoja niitä varten kuin haukkoja. Välipuhe oli loppunut; vanki ei saattanut enempää pyytää vanginvartialtaan. Sulttaanin kaikkivaltias ministeri ajatteli itsekseen, kun hän haremin oli jättänyt:
"Valkeanliekki on meille hyödyllinen, kun vain suljemme sen vahvojen muurien sisään. Tämä nainen saattaa tulla verrattoman arvokkaaksi liittolaiseksi tahi vaaralliseksi viholliseksi. Minä pidän huolta siitä, että hän valitsee edellisen osan. Pahimmassa tilassa löytyy silkkinuoria… ja säkkejä."
Hagar jäi yksin. Tuo suljettu ovi kohosi ikään kuin muurina koko hänen entisyytensä ja tulevaisuutensa välille. Hän oli vastaan ottanut tähtien kutsumuksen, niin, kuten välttämätöntä otetaan vastaan, ei pelotta, mutta empimättä. Nyt alkoi hänen sisällinen taistelunsa. Menneisyys kohosi hänen eteensä, hän pudisti pois kaikki muistot, kuten kuluneen vaatetuksen. Tuo mennyt elämä, olemus ilman pohjaa, etsintä ilman maalia, minkäpä arvoinen se olikaan? Ei löytynyt mitään eikä ketään, jossa hän eroamattomasti olisi kiinni riippunut. Mutta tuo ajatusten maailma, jossa hän oli elänyt, tuo masentamaton vapaudenhalu, jonka kaikki nöyryytykset olivat tehneet vain hillitsemättömämmäksi, mitä niistä tulisi? Hän vajoisi haremin alentavaiseen, hengettömään, ajattelemattomaan, eläimelliseen elämään, ruokittavaksi makeisilla, huvitettavaksi leluilla, ja koruilla koristeltavaksi. Hän teljettäisiin häkkiin, pantaisiin kultakahleisiin, ei yksikään liike olisi vapaa eikä yksikään toiminta itsenäinen, ja sitä elinajakseen! Hän palvelisi kahta despoottia tahdottomassa orjuudessa, kasvattaisi toista ja tottelisi toista sekä joutuisi ehkä molempien upotettavaksi. Mikä teeskentelemisen verkko, mikä elämä täynnä viekkautta! Hän, sukupuolensa vapain, uhkeamielisin, tiedoista rikkahin ja lahjakkain, alentaisi itsensä näin vertaisiansa alemmaksi ja vieläpä entistä köyhää Hagar Ringiäkin halvemmaksi…
Hän viskasi itsensä toivotonna leposohvaan. Mitäpä hän ei olisi tahtonut antaa lieventävästä kyyneleestä, ainoasta lohduttavasta rukouksesta! Mutta hän ei saattanut itkeä, hän ei osannut rukoilla. Hän saattoi ainoastaan tuntea itsensä toivottoman yksinäiseksi, niin auttamattomasti kadotetuksi, kuten se tuntee olevansa, joka kaikki on rakentanut omaan itseensä ja on kadottanut itsensä.
Äkkiä hypähti hän ylös.
"Mitä Kristiina kuningatar sanoisi, jos hän Doxansa näkisi tässä alennustilassa? Eikö vain hän nauraisi niin sydämmettömästi, kuin hän ainoastaan nauraa saattaa? Eikö hän voitonriemulla huudahtaisi: sanoinhan sen sinulle; ilman minua et ole mitään!"