"Se ei ollut se psalmi, Sabina, jota tarkoitin."
"Eikö ollut?" Suokaa anteeksi… "Minun jalkani on kompastunut"… "Älkää panko luottamustanne ruhtinoihin!"… "Sinä, Herra, älä tee liittoa hävityksen valta-istuimen kanssa."…
"Ei, nyt et sinä osaa lukea. Valmista minun vuoteeni! Sinä olet nyt kaikki mitä minulla on jäljellä entisestä elämästäni…"
13. Westfalin rauha.
Kuinka ihmeellistä! Kun voi sopia koko maailman kanssa!
Ruskean hevosen ratsastaja aina yhä ratsasteli. Se oli 1647 nähnyt taistelevien sotajoukkojen nälkään näännyttävän toisiansa Böhmissä, oli irvistävällä mielihyvällä lukenut tuhannen ja vielä tuhannen nälkäkuoleman uhria, oli nähnyt maakansan hiipivän ulos yön tullessa piilopaikoistaan metsässä ja syöksevän leirien syrjäpaikkoihin kuolleitten ja puolikuolleitten kimppuun, ei enään ryöstääksensä heitä, vaan kuten pedot kalvaaksensa kuolleitten riutuneita luita. Hän hymyili; hän oli nähnyt vielä hirmuisempia tapahtumia, nähnyt lasten syövän kuolleita vanhempiansa ja puolimädänneitä ruumiita kaivettavan ylös kirkkopihoista. Sellainen on sota, se ei koskaan tule yksin; miekka ja kuula on armahtavainen nälän ja ruton rinnalla. Rutto oli täällä kuten kotonaan, se tuli ja meni ja tuli jälleen kuin korppi tappotanterelle. Mitäpä tuo ratsastaja ei ollut nähnyt noissa kurjissa parakeissa, jotka kolmenkymmen-vuotisen sodan aikana käytettiin sotasairaaloina!
Mutta hän ratsasti yhä eteenpäin, hän ei saanut kylliksi, hän ei koskaan saa kylläksi. Hänen piti hädän ja kuoleman rinnalla näkemän myöskin vihan. Hän seurasi Hessiläistä karkaajaa Melanderia hänen hävitysmatkallaan Hessenin läpi. Götzillä oli jo julmuudessa voittajansa: 17 kaupunkia, 30 linnaa ja 300 suurta kylää katosi muutamassa viikossa tuleen. Viimeinenkin pirstale Hessenin varallisuudesta oli hävitetty ja Melander palkittiin arvonimellä: kreivi von Holzapfel.
Ratsastajaa miellytti tämä taitava päällikkö, samati kuin häntä miellytti Banér, Wallenstein, Altringer, Götz, ja seurasi haluisesti häntä edelleenkin hänen sotaretkillensä. Siellä oli toivottavissa enemmän kurjuutta, kuin mitä ihmis-elamässä tavallisesti on. Kun Melander vuonna 1648 oli yhdistänyt baierilaisen sotajoukon keisarillisen kanssa, oli hänen komennettavanansa 33,000 sotamiestä, — siinä oli vielä jotakuinkin teurastettavaa — ja sitä paitsi 127,000 irtolaista, naisia ja lapsia. Mikä verraton saalis murha-enkelille, jos tämä joukko tappiolle joutuisi! Innostuneena toivosta seurasi ratsastaja joukkoa Baieriin Augsburgin läheisyyteen.
Wrangel ja Turenne kulkivat varovaisesti Melanderin jäljissä ja ennättivät hänen Zusmarshausenissa, juuri kun hän oli lähettänyt pois baierilaiset, tehdäksensä palausretken helpommaksi, ja seisoi jäljellä keisarillisten kanssa. Oli ihana toukokuun yö. Kaikki tuoksui kevään ensimmäisessä ihanuudessa, ja kertut, jotka eivät tunteneet muuta kuin rakkauden ja mustasukkaisuuden sodan, lauloivat lehmuksien latvaksissa liverryksiään noille ääneti pimeässä marssiville ruotsalaisille ja ranskalaisille sotureille. Nuori eversti, Kustaa Kurki, joka oli kasvanut pois rakkaudenhaaveiluistaan, kannusti 800 ratsumiehen etupäässä hevostansa ensimmäistä hyökkäystä varten. Hän ryntäsi päälle, sai kovan vastuksen, survaistiin takaisin, ryntäsi uudelleen ja onnistui paremmin. Kolme kertaa keisarilliset jaksoivat vastustaa, kolme kertaa he väistyivät. Haavoitettuna antoi Melander kantaa itseänsä keihäitten päällä, kuulien tulisimmasti lentäessä, uusi kuula lävisti hänen ja hän kuoli. Vastustus lakkasi, keisarillisen joukon täytyi paeta, ja nuo 127,000… Täällä oli jotakin tehtävää ruskean hevosen ratsastajalle. Hän ratsasti noitten pakenevien, turvattomien, repaleisten, nälkäisten ihmisjoukkojen sekaan, joita vilisi lakeuksilla, teillä ja kukkuloilla niin pitkältä kuin silmä kannatti. Ne ratsastettiin kumoon, tallattiin, viskattiin toinen toisensa ylitse ja repelivät toisiansa, siinä missä verta vuotaen maassa makasivat, tempaistaksensa toinen toisiltaan leivänpalaa. Ne, jotka henkiin jäivät ja saattoivat paeta, hajaantuivat kodittomina ja saaliinhimoisina maakuntaan, kaikkien kurjuuksien ja himojen valtaan jätettynä. Ruotsalaiset ryntäsivät Baieriin ja hävittivät siellä niin perinpohjaisesti, että vielä 200:n vuoden kuluttua heidän nimensä oli kaikkien vallattomien lasten pöpönä.
Ratsastaja jätti Wrangelin ja seurasi Köningsmarkia, kun tämä eräänä lämpimänä kesä-yönä äkkiä anasti Lillan puolen Pragia. Täällä ei ollut erin paljoa verta saatavana, mutta olipa runsaasti saalista. Kaikki, mitä laveiden lähiseutujen oli onnistunut pelastaa saaliinhimoisten vihollisten ja ystävien kynsistä, tuotiin tänne vahvojen muurien turviin ja ryöstettiin täällä, kun oli muurien yli päästy. Jokainen ruotsalainen, jokainen suomalainen päällikkö tuli joksikin aikaa rikkaaksi. Köningsmark jätti miljoonia jälkeensä, Kristiina kuningatar sai kalliita käsikirjoituksia tarpeeksensa, ja Upsalan yliopistolle tuli Codex argenteur. Pfaltzkreivi Kaarle Kustaa tuli syksyn sumujen muassa liika myöhään, tasataksensa ruotsalaisten aseitten voittoja ja saaliita.