Ruskean hevosen ratsastaja oli väsynyt kolmenkymmenen vuoden ratsastuksen perästä ja piti muutaman hetken lepoa voittavan sotajoukon leirissä. Täällä voittoa vietettiin juomingeilla ja kierivillä nopilla. Unkarilainen viini tukehutti kaikki omantunnon äänet samalla kuin muistotkin kaikista vaivoista ja puutteista. Miksikä ei sotilas olisi varastanut ilon ja unhotuksen varalle tunnin tahi yön, tuosta lyhyestä ajasta, mikä hänellä vielä oli elettävänä? Noppapelin ritinää hämmensivät hurjat juomalaulut, nauru, ja vaihdoksi toisinaan herjaus, jota seurasi miekan-isku. Pelivoittona oli se saalis, joka tänään oli otettu ja huomenna kadotettiin. Ahkeruuden säästöraha ja koronkiskurin inha kulta menivät kädestä toiseen. Hopeinen ristiinnaulitun kuva punnittiin kädessä ja pidettiin vaihtovarana, ihanaa vankia vastaan, joka oli saatava noista 127,000:nesta. Ratsastaja ivallisesti hymyili: ei kylliksi saatu verestä, kyyneleistä, kurjuudesta, vihasta ja hävityksestä: sota hävitti vielä uskon-opin ja hyvien tapojen viimeisetkin jäännökset.
Ratsastajan yhä jatkaessa matkaansa ruohottuneitten vainioitten yli, läpi poltettujen kaupunkien, loi hän hätimiten katseensa suureen rappeutuneeseen rakennukseen, joka sattumuksesta oli jäljellä ja jota oli tallina käytetty. Hänen katseensa kirkastui; hän havaitsi jälleen jäljen entisistä ratsastuksistaan. Tuossa rakennuksessa oli ennen ollut kukoistava koulu, jonka Lutherin aikalaiset olivat toimeenpanneet. Opettajat olivat kuolleet nälkään, oppilaat hajonneet ja tulleet sotilaiksi tahi ryöväreiksi, kentiesi molemmiksikin. Protestanttinen Saksanmaa oli ennen sotaa järjestänyt oivallisen koululaitoksen. Se oli hävitetty; se sukukunta, jonka nyt piti isiänsä perimän, oli saanut kasvatuksensa noitten 127,000, tahi heidän vertaistensa joukossa.
Vihdoinkin tuli ratsastaja kahteen Westfalin kaupunkiin, Münsteriin ja Osnabrückiin, joilla vielä oli tarjottavana suojaa rauhanvälittäjille, edellisellä ranskalaisille, jälkimäisellä ruotsalaisille sekä molemmilla heidän vastustajillensa. Hän kurkisti satulastaan akkunoista sisään? nähdäksensä miten neuvottelut kävivät; hän melkein toivoi, että niistä joku seuraus syntyisi, sillä hän tarvitsi aikaa kootaksensa uutta poltin-ainetta, jota paitsi ihaninkin tuli vähitellen sammuu. Tämä odottamaton hurskas toivo oli kauan toteutumatta. Seitsemän vuotta oli rauhansopimuksia hierottu. Sodan alussa olivat hätähuudot hävitetyistä maista vuosi vuodelta käyneet äänekkäämmiksi, sitte aina uupuneemmiksi siksi, että vihdoin olivat ikään kuin kuolemallaan olevan huokaukset. Ne ponnahtelivat takaisin kivimuureista. Miksikä ruhtinaat luopuisivat vaatimuksistaan, valtioviisaat kunnianhimostaan, sotilaat saaliistaan. Valta vastusti valtaa, usko uskoa, vaatimukset vaatimuksia; ei kukaan tahtonut edes ulkonaisesti osottaa rauhaa tarvitsevansa. Usko oli ykspäisin. Ei mitään sopimusta neitsy Marian ja väärä-uskoisten välillä! Ei mitään suvaitsevaisuutta lutherilaisten ja kalvinilaisten välillä. Ei mikään hinta ollut liiaksi korkea iankaikkisesta autuudesta. Baierin vaaliruhtinaan Maksimilianin mielestä, joka antoi ruoskia itseänsä joka päivä, lahjaksi saatu pyhimyksen pääkallo täydellisesti korvasi hänen maansa hävityksen ja sadan tuhannen ihmisen surman.
Lähettiläät viivyttivät matkustuksiaan, ministerineuvostot vastauksiansa. Kun vastaukset kuukausien perästä olivat tulleet, oli uusia kysymyksiä ilmaantunut, joittenka taas tuli odottaa sanansaattajain tuomaa vastausta. Siinäkös taisteltiin valtakirjoista, arvonimistä sekä etevimmistä arvoluokista! Kunnioitettaisiinko Venedigin lähettilästä arvonimellä: "ylhäisyys" vai ei? Kävisikö lähettiläs vieraissa toisen lähettilään luona, vai odottaisiko, että tuo toinen ensin tulisi hänen luoksensa? Mitenkä he pukisivat itseänsä vieraissa käydessään, ett'eivät arvoaan alentaisi? Kuka saisi istua vasemmalla, kuka oikealla puolen neuvospöydän ääressä, kuka juhlaseurueessa ajaisi kilpailiansa edellä, kuka perässä? Tulisiko keisari edustamaan pyhää Roman valtakuntaa tahi olisiko kullakin pienellä maakreivillä äänivalta päätöksissä? Viimeksimainittu koski kuitenkin ylhäisimpiä ylhäisyyksiä; arveluttavampia olivat ne tiedot, jotka sananlennättäjät toivat sodasta. Jokainen menestys lisäsi vaatimuksia toisella puolen ja sai toisen puolen epäilykseen. Ei, vielä täytyisi odottaa, saattaisihan siinä tapahtua onnellinen muutos. Ja kaiken tämän aikana, mikä kateus, mitkä juonet, mitkä salaiset ohjesäännöt ja kavalat kiertotiet tässä keskustelujen muurahaispesässä!
Historia, joka on kirjoitettu Münsterissä ja Osnabrückissä tapahtuneista, kaikkia Euroopan valtoja, paitsi Turkkia ja Venäjää koskevista rauhansopimuksista, täyttää kuusi vahvaa nidosta. Ratsastajan pelkäämä hetki oli kuitenkin vihdoin tullut, jolloin sodan liekki oli sammuva poltin-aineen puutteesta. Keisari Ferdinand III oli uhrannut viimeiset sotajoukkonsa ja viimeiset aarteensa, hänen perintömaitansa uhattiin, hänen liittolaisensa luopuivat. Pyhimyksen pääkallo ei voinut pelastaa suurinta osaa Baierista. Tämä tapahtui silloin, kun Ruotsi lähetti sotaan 70,000 miestä, Ranska 40,000. Westfalin rauha allekirjoitettiin lokakuun 10 päivänä vanhaa lukua 1648 Osnabrückissä sekä pian sen jälkeen taas Münsterissä. Ehdot ovat tunnetut: taattu omantunnon vapaus, pyhä romalainen valtakunta hajotettu liiton kautta 361:een itsevaltiaaseen pikkuvaltaan, 8:aan vaaliruhtinaskuntaan, nimikeisarikuntaan, jonka hallitsia kantoi keisarin arvonimeä; maavoittoja Ranskalle, Ruotsille, Hessen-Kasselille ja Brandenburgille; sekä 5 miljonaan riksiin Ruotsin palkatuille sotajoukoille. Espania jatkoi vielä neljä vuotta sotaansa Ranskaa vastaan.
Näin lavealle ulottuvaa rauhansopimusta ei maailma ollut sitte Roman loistavien päivien nähnyt. Kolmenkymmen-vuotinen sota alkoi uskon puolesta, mutta oli lopulta sota vallan puolesta. Kirkko, joka tahtoi olla kaikki, oli tämän jälkeen tuskin muuta kuin valtion palvelia. Paavi Innocentius X, joka vastusti Westfalin rauhaa, ei itse käsittänyt, kuinka oikeutettu hänen vastustuksensa oli, jos sitä katsoi korkeammalta, kuin hänen paavillisen vallanhimonsa kannalta. Sillä taistelussa uskon puolesta katosivat maailmasta korkeimmat elämänkysymykset, mitkä ristiretkien ajoista siihen asti olivat voineet innostuttaa ja koota Euroopan kansaa. Sen tyhjyyden sijaan, jonka ne jälkeensä jättivät, syöksähtivät kaikellaiset huonot himot, jotka rupesivat vallasta taistelemaan. Ruhtinaat pakottivat holhouksen alaisia kansoja kuten lammaslaumoja edellään kulkemaan taistelussa valtiollisen asemansa puolesta. Missä ruhtinaat eivät hallinneet, nousi kansojen kateus taistelemaan kaupanteon ja yksityisen edun etuisuuksista. Siinä taisteltiin, mutta eipä enään sen edestä, mikä elämässä oli pyhintä, eli iankaikkisesta autuudesta; puolitoista vuosi-sataa eteen päin taisteltiin vallan, kullan ja kunnian puolesta, siksi että omantunnonrauha oli siittänyt ajatuksen vapauden ja se taas oli synnyttänyt kansanvapauden, joka haparoitsi etsien maaliansa valtiosäännöllisen hallitusmuodon ja kansallisuuksien aikakaudessa.
Ruskean hevosen ratsastaja riisui hevosensa ja antoi uskolliselle seuraajalleen muutaman hetken levon.
"Mitä?" sanoi hän. "Nyt jo väsynyt ja vielä on paljo, paljo tekemättä maailmassa! Kaviosi ovat kuluneet, lautasesi hyytyneen veren peittämiä. Etkö tiedä, että paljo vielä on tehtävänä sekä että on pitkä aika maailman loppuun? No siis, levähdä täällä hetkinen hävitetyn kaupungin tuhassa ja pureskele haudoilla kasvavaa ruohoa, sillä välin, kuin minä nousen vuorenhuipulle katselemaan työtäni!"
Hänen tarvitsi oikaista pitkää vartaloansa, joka oli käynyt puutuksiin satulapuussa. Muutamilla askeleilla hän astui Finsteraarhornin kukkulalle ja katseli ympäri Eurooppaa. Keskustan valtakunnat, ne, jotka eivät ole pohjoiset eivätkä eteläiset, eivät itäiset eivätkä läntiset, olivat julman autioiksi saatettuja. Heidän asujamistaan oli kaksi kolmatta osaa kaatunut miekan, nälän tahi ruton hävityksistä; jälkeen jääneet katsoivat joka askeleelta arasti taaksensa, peläten, että turmion tuoja kentiesi jälleen seisoi heidän selkänsä takana. Paremman, vaikk'ei onnellisen kohtalon alaisia, olivat maan-osan muut valtakunnat. Idässä nousi mustia, uhkaavia pilviä, joittenka läpi pajarin nähtiin ponnistelevan Romanovien hallitsiasukua vastaan, puolalaisten pikkuruhtinaiden kalskuttelevan miekkojansa voimatonta kuningasta vastaan ja uhkaavan sarven nähtiin puolikuusta himmeästi pilkistävän pilvien välistä. Etelässä auringon valaisema Neapeli tutisi vihasta Espaniaa vastaan, joka, itse Ranskan hätöittämänä, ei tahtonut saalistansa jättää. Lännessä vartioitsi brittiläisten kapinallinen saari vangittua kuningastaan, sillä välin kuin Alankomaat ylpeinä levittivät merellä vapaata lippuansa. Pohjoisessa takoivat asepajat lepäämättä, joka toinen mies vietiin auran kärjestä, mutta kauppa kukoisti, voitot pyyhkivät monta kyynelettä. Ruotsi ja Suomi eivät itse tunteneet, kuinka arveluttavasti he verta vuosivat, voitettu Tanska tunsi haavansa sitä paremmin.
Rauha tuli. Rauha, tuo vanhan Kustaa kuninkaan aika, joka oli loppunut, kun hänen hautakellonsa lakkasivat soimasta. Ruotsissa ja Suomessa tuskin enään löytyi miestä tahi naista, joka saattoi muistaa rauhan aikaa. Suku suvun perästä oli syntynyt, kasvanut, elänyt ja kuollut rauhattomuuden aikana. Kuinka monta vihollista? Se vain kysymyksenä. Yksi, — siitä ei puhumistakaan, se koski enimmäkseen rajaseutua. Kaksi, — siinä täytyi pitää selkänsä vapaana. Kolme tahi useampia, — niitä vastaan oli ainoastaan yksi ainoa parannuskeino: voitto. Ja nyt, nyt ei tarvinnut odottaakkaan vihollista enään. Kuinka kummallista! Kun voi sopia koko maailman kanssa eikä enään tarvinnut lähettää poikiansa sotaan kuolemaan, ei enään kahdesta leivänkannikasta antaa toista sotajoukon elatukseksi, ainoaa hevostansa kuormaston tarpeeksi, ainoaa taalariansa kaikkia nielevään sotaan! Tämä tuntui oudolta. Vanhat sitä eivät uskoneet, he olivat niin usein ennenkin tulleet petetyiksi; nuoret eivät sitä myöskään uskoneet ja kiirehtivät kuulutusta ottamaan saadaksensa häitä pitää, ennenkuin uusi sotaväen otto tulisi tempaamaan sulhasen morsiamensa sylistä. Kiitokset pidettiin kirkoissa; muutamat kaupungit, joilla vielä oli talikynttilöitä, asettivat juhlavalkeita palamaan, toiset, joilla ei ollut, jäivät pimeiksi myöhäisenä syys-iltana. Maaseutulaiset eivät sellaista koreutta käsittäneet. Monta kyllä oli, jotka Jumalaa kiittivät, mutta myöskin ne lukivat kuitenkin litanian ja rauhanrukouksen kiitoksen jälkeen.