"Mestari!"
"Benjaminia odotetaan palaavaksi Smyrnasta näinä päivinä. Ei mitään hälinää! Kuusikymmentä meidän miehistämme asetetaan hajalle pitkin virran rantaa, jotta ovat valmiit häntä suojelemaan, jos kansanjoukot uhkaisivat. Linnaan levitetään kultakankaasta tehty matto, jonka tulee ulottua portista ylikerran portaille asti. Täällä häntä pitää otettaman vastaan kuninkaallisilla kunnianosotuksilla."
Ratsastaja palasi ruskean hevosensa luo. Hän oli nähnyt kaikki ja kuullut kaikki Finsteraarhornin kukkulalta. Kun näkymätön väräjävä ääni-aalto toi hänen korviinsa tuon vanhan juutalaisen sanat Tonavan rannalta, vääntyivät hänen kasvonsa ivalliseen hymyyn.
Sulttaanittaria ja kuninkaita! Ja minä säästäisin päivänkorennoisia!
14. Voitonriemuinen Parnassos.
Kultaisen ajan pitää takaisin palajaman.
Suuren, myrskyisen seitsemännentoista vuosisadan keskipalkoilla Kristiina kuningattaren nimi kuten säteilevä tähti voitti loistossa kaikki kilpailiansa. Hän näytti olevan määrätty vuosisatansa loistavaksi keskipisteeksi. Noin suuren, verisen kiistan täytyi kuitenkin vihdoin laskea aseensa hänen jalkojensa juureen. Oli paljon heräävää, unesta selviämätöntä tutkimusta, ja paljon epäselvää uuden ja paremman aikakauden halajamista, ja monta kummallista merkkiä siitä, että tämä uusi jo seisoi portin edessä tahtoen sisälle, se kokoontui kaikki hänen valta-istuimensa ympärille ja nimitti häntä tulevan maailman-aikakauden kunnialla kruunatuksi Sibyllaksi. Hän seisoi vallan ja kunnian kukkulalla. Westfalin rauha oli nostanut hänen ikään kuin meren tyyntyvien aaltojen harjalle, Euroopan sovinto-tuomarittareksi. Kaikki hänen eteensä polvistui, kaikki häntä ylisti. Ruotsin kansa kulki voitonriemussa, sen ystävät kerjäsivät muruja maavoitoista, sen viholliset salasivat mairitteleviin hymyilyihin katkeruutensa. Kaikki runoiliat lauloivat latinaisia ylistysrunoja, kaikilla puhujalavoilla julistettiin, että Minerva jälleen oli ylösnoussut, kaikki hovit ja neuvoskammarit lähettivät sanansaattajia ilmoittamaan ihailuaan. Ja tämä korkeasti ylistetty kuningatar, vuosisadan keskipiste, oli nyt neljännelläkolmatta ikävuodellaan nuoruuden uhkeimmassa kukoistuksessa, hänen edessään oli kasvamassa pitkä kesä ja kesän tuolla puolen etäällä oleva syksy, jonka hedelmiä hän korjaisi. Mitäpähän kuolevainen enään enempää onnelta olisi pyytää saattanut?
Mutta aivan täydellinen ei hänen voitonriemunsa ollut. Vuonna 1649 lokakuussa, oli Kristiina ahkerien keskustelujen perästä onnistunut saamaan yksin-omaiseen palvelukseensa aikakautensa suurimman ajattelian Cartesiuksen (René Des Cartes'in) ja kehotuksillaan saanut hänen muuttamaan Tukholmaan. Ruotsalaiset katselivat ihmetellen tuota pientä, laihaa ukkoa, jonka lakkaamatta oli vilu ohuessa, mustassa kamlottiviitassaan, eivätkä ymmärtäneet, mitenkä jättiläissielu mahtuisi niin pieneen, rappeutuneeseen ruumiinrakennukseen. Kristiina sen paremmin käsitti; hänen mielestään se päivä oli mennyt hukkaan, jolloin hän ei saanut imeä viisautta tuosta näennäisesti kuivuneesta mimerinlähteestä. Kello 4:n ja 5:n aikaan talviaamuisin täytyi tuon vähäisen ukon täristen kiivetä kuningattaren odottavaan vaunuun ja ajaa linnalle. Siellä tutkittiin kaikki ihmissielun salaiset komerot, kaikki ajattelian epäilykset, kaikki hämärät arvoitukset Jumalasta, jonka kuitenkin täytyi olla olemassa, koska hän katoavaisiin olentoihin oli luonut katoamattomuuden ajatuksen, mutta oli käsittämätön ja etäinen kuin itse ajatuskin. Täällä ei enään löytynyt mitään tilaa uskolle, kaikki oli epäilystä, kaikki, paitsi oma olemus, jota ei epäillä saattanut. Ja kun nämät kaksi olivat viisi tuntia mietiskelleet kuningattaren kylmässä huoneessa, jossa tuli kamiinissa paremmin loisti kuin lämmitti, lähetettiin tuo vilustunut, melkein puolittain uuvuksissa oleva ranskalainen jälleen asuntoonsa k:lo 10 aamupäivällä, kun hän ei enään edes ajattelemaan kyennyt, siellä kääriytyäkseen villavaippoihin ja saavuttaakseen uusia voimia tulevan aamun istuntoon.
Kaksikymmentä vuotta oli tuo kuuluisa ajattelia istunut sisällä lämpimässä hollantilaisessa lukuhuoneessaan eikä kauemmin voinut kestää ruotsalaista ilman-alaa. Tammikuun lopulla 1650 odottivat kuningattaren vaunut turhaan portin luona; helmikuun 11 päivänä lähti Cartesiuksen mahtava henki etsimään sitä Jumalaa, joka hänelle oli ollut matemaatillinen problemi. Kristiina oli kaksi viikkoa ihan lohduttamaton. Kukapa olisi voinut ajatella, että noin kurja ruumis olisi verhonnut noin voimallista sielua? Eipä hän itsekkään pitänyt vähäistä kylmettymistä hyttysen puremaa pahempana. Uudemman filosofiian perustaja haudattiin Tukholmassa. Myöhemmin muutettiin hänen ruumiinsa Parisiin, mutta Sergei koristi Aadolf Fredrikin kirkon kuvalla, jossa nähtiin Cartesiuksen siivellisen hengen valaisevan tulisoihdulla maailman avaruutta, jolloin hän huntuun verhotun maapallon päältä nostaa peitteen.
Tuli sitten kesällä 1650 nuo kummalliset valtiopäivät, jolloin kolme aatelitonta säätyä nousi kapinaan ylivaltaista aatelia vastaan ja käytti puhetapaa sellaista, josta olisi ilman kuningattaren välitystä syntynyt sisällinen sota.