Hehkuva puna nousi kuningattaren poskille. Hän rutisti kädellään pehmeän silkkivaatteen palloksi, ja olisi kentiesi tallannut sen jalkojensa alle, ellei se olisi ollut vahvalla silkkinuoralla kiinnitetty Sulttaanin onnentoivotuskirjoitukseen. Sitä hän ei saattanut tallata. Hän sanoi jäähyväiset lähetystölle, läksi huoneisiinsa, antoi kutsua luoksensa itämaisten kielien tutkian professori Johan Terseruksen, joka valtiopäivillä pappis-säädyssä oli ollut kuningattaren uskottuja, ja kysyi häneltä, osasiko hän selittää turkin kieltä.
Terserus luki syrian ja arapian kieltä, vaan ei turkinkieltä. Kuitenkin näitten kielien välillä oli niin suuri yhtäläisyys, että tämä oppinut teoloogi luuli saattavansa noudattaa kuningattaren toivomusta; hän kun halusi tietää, oliko tuo turkkilainen kirjoitus todellisesti Sulttaanilta. Tarkastuksessa tuli ilmi, että kirjoitus kaikin puolin oli oikea.
"Oletteko varma siitä, ettei kirjoitus ole jonkun pahajuonisen juutalaisen falsariami?"
"Aivan varma, teidän majesteettinne. Siinä on, paitsi tavallista rukouskaavaa ja Allah'in nimimerkkiä, suurmuftin allekirjoitus ja visiiri Kuprilin, jonka käsi-alan minä olen nähnyt."
Kristiina näytti hänelle tuon valkoisen, rutistuksesta jotenkin ryppyiseksi käyneen, silkkikäärön.
"Mitä sanoo tohtori Johannes tästä?"
Terserus luki, hymyili ja vastasi:
"Teidän majesteettinne, jos tämä on sama juutalainen löytölapsi, joka kymmenen vuotta sitten luki kreikkaa minun johdollani Turussa, niin saatan uskoa hänen voivan mitä hyvään."
"Samaa minäkin", sanoi kuningatar. "Te näette, hän kirjoittaa minulle, ikään kuin hän olisi vertaiseni, taikka vähän parempikin. Eikö tämä ole ihan kummallista? Noin oppinut ja alentaa itsensä niin, että on barbarilaisen haaremissa!"
"Olen kuullut sanottavan, että nykyään hallitseva sulttaani on yhdeksänvuotias."