"Mitä? Te neuvotte minua kysymään valtiokanslerilta? Te, joka valtiopäivillä… Pitääkö minun kuten koulutytön antaa hänen oikaista kirjeitäni?"
"Minä vain rohkenen ajatella, että sen henkilön, joka on uskaltanut kirjoituksensa kiinnittää sulttaanin julkiseen onnentoivotukseen, täytyy olla mahtava. Teidän majesteettinne on itse myöntänyt, että puheena olevassa asiassa tästä henkilöstä saattaa uskoa mitä hyvään…"
"Entä sitten? Tulkoon hän vain vaikka keltaisen viheriäiseksi harmista; sitäpä minä juuri tarkoitankin."
"Minä pyydän anteeksi; teidän majesteettinne ymmärtää paremmin tämän asian kuin minä. Alammainen ajatukseni on, että, jos turkki meille suuttuu, saattaa hänen merirosvonsa tehdä meille paljon haittaa Välimeressä. Sen lisäksi on hän meille hyvin hyödyllinen pitämässä puolalaista ja venäläistä niskoiltamme, puhumattakaan keisarista, jos joku uusi rauhattomuus tulisi. Meidän ei pitäisi ennen aikojaan häntä suututtaa."
Kristiinan veri kuohahti.
"Ja tuota sanoo minulle pappismies, kristitty teoloogi! Meidän pitää pysymän ystävyydessä Turkin kanssa; ottakoon hän kuinka monta kastettua ruotsalaista neitoa hyvänsä ja tehköön heitä väärän profeetan orjiksi; me emme saa häntä suututtaa! Ohoh, tohtori Johannes, missä katkismuksessa tuo löytyy kirjoitettuna? Ja minä kun teistä luulin… Mutta yhtäkaikki. Minä kiitän teitä siitä, että olette oikeiksi todistanut harakanvarpaat. Kyllä sietää ajatella, mikä hyödyllisintä olisi, mutta älkää minua kiusatko valtiokanslerillanne. Hyvästi!"
Kristiina harkitsi ja antoi, nyt kuten aina, jolloin Vaasaveri tyynempänä juoksi, viisautensa hallita. Tuo ivallinen kirjoitus hävitettiin ja uusi laadittiin, joka oli soveliaammin kokoon pantu. Vaitiolo jäi ainoaksi vastaukseksi Hagar Sulttaanin nenäkkäisyyteen.
Mitä ei saatu silkille panna, se uskottiin ystävälle.
"Ebba, mitä sanot tästä kirjeestä ja lempisulttaanittaresta?"
"Mitä minä sanon? Hän oli aina hullu ylpeydestä. Haremi on kanapiha; ne kalkkunat, jotka parahiten kaakottavat, kadottavat päänsä ensiksi."