"Hagar?" vastasi Risebergan rouva, joka tätä hovijuorua kuunnellessaan tarttui tuohon rakkaaseen nimeen. "Kukapa se Hagar lienee, joka ennen on ollut kammaripiika?"
"Hän on ollut täällä Tukholmassa ennen ja hänen nimensä sanottiin olleen Rydin tahi Rönning, en sitä niin tarkoin muista. Hän on ollut Kersti röökinän kirjansiivooja. Ja nyt on hän itsensä antanut Turkin haltuun ivataksensa kuningatarta ja kaikkea, mikä kristillistä on."
"Suokaa anteeksi, teidän armonne… en voi hyvin… minun täytyy puhua kuningattaren kanssa!" huudahti tuo onneton hurskas rouva ja nousi, vavisten joka jäsenessään. Samassa nousi esirippu ja nähtiin Kreikan seitsemän viisasta. Kaikkien silmät katsoivat sinne päin, ei kukaan uskaltanut liikahtaa, kun pelkäsivät häiritsevänsä kuningatarta huvissaan. Vielä neljänneksen tuntia täytyi tämän kasvatti-äideistä parhaimman kärsiä kaikkia epätietoisuuden tuskia. Oi, tuo komeus, nuo koreillut naamiot, jotka saattavat viehättää iloisia, onnellisia, kevytmielisiä, kuinka äärettömästi ne runtelevat tuskallista äidin sydäntä, oikeinpa ne muodostuvat paholaisen pilkaksi joka ivailee ja rikki riistää hänen sydämmensä!
Vihdoinkin esirippu jälleen laskeutui. Valtioneuvos Ryningin rouva nousi istualta ja kuiskasi miehensä korvaan jotakin. Valtioneuvos vei hänet presidentti Kurjen luo, joka paremmin tunsi Hagarin kohtalot, kuin mitä hän oli nähnyt hyväksi uskoa uudelle puolisolleen. Kurki ei salannut sitä vaihdosta näissä kohtaloissa, joka häntä itseään kovin läheltä ja kipeästi koski.
"Teidän armonne", sanoi hän, "me olemme löytäneet kotkanmunan ja nähneet siitä lähtevän pienen poikasen, jonka luulimme saattavamme kasvattaa kyyhkyseksi. Me näimme siipien kasvavan ja terävien silmien katselevan ulos maailmaan, mutta me luulimme voivamme pitää tuota tavatonta lintua häkissä ja leikata sen siipiä. Me olemme pettyneet, teidän armonne. Kotkanpoikanen kyyhkysenhaamussa on riistänyt itsellensä tien häkistä pois ja lentänyt aurinkoa kohti. Sinne hän ei pääse, lapsi raukka; ennen tai myöhemmin on häneen metsästäjän nuoli sattuva. Mutta sellainen on hänen synnynnäinen luontonsa; me emme saata muuttaa, vaan ainoastaan surkutella hänen kohtaloansa. Suokoon Jumala, ett'ei tämä kuvastele toisen kohtaloa, joka on häntä ylempänä!"
Jälleen esirippu nousi ja nyt näkyi muusat kaikki 9:än ja kolme graatiaa istuen hopeoituissa vaunuissa, joita jalopeurat vetivät, ja amor oli ajajana. Vielä neljänneksen tunnin täytyi Risebergan rouvan sydämmeensä sulkea huokauksensa ja sydämmensurunsa. Sitten kysyi hän, oliko tataarilainen lähetystö vielä kaupungissa, ja sai tietää, että raakalaiset vihdoin huomenna lähtisivät. Peläten joutuvansa huomion-alaiseksi hiipi hän pois, viettääksensä koko seuraavan yön rukouksissa ja aamupuoleen kirjoittaaksensa kirjeen, niin täynnä kyyneleitä ja rakkautta, että ainoastaan enkeli saattaa lankeevalle turvatillensa niin kuiskaella, tahi äiti kirjoittaa kadotetulle lapselleen. Mutta voitonriemuinen Parnassos yhä ylisteli Kristiinaa katseliain riemuitessa. Maailman neljä kulmaa avautui, neljästä päästä tuli esiin neljä kuningasta, jotka kruunasivat Hyvettä, ja tämä päivän kunniaksi nimitettiin Kristiinaksi.
"Kaikki säädyt kiittäkööt nyt hyvettä,
Kuninkaat ja kansat mailman äärissä."
Ja sitten seurasi "suuret teaatteritanssit", jossa nuo neljä kuningasta ja heidän suurijoukkoinen seuransa tanssi kruunatim Hyveen ympärillä. Mutta maailma oli liian ahdas tälle komealle Hyveelle; siellä tuli viimeiseksi "eräs ihana ja harvinainen, tähän yksinomaan keksitty taideteos." Aurora ja muusat nähtiin äkkiarvaamatta astuvan alas taivaasta ja ottavan luoksensa Hyveen sen joukon keskeltä, joka häntä oli kruunannut ja ylistänyt. "Sen kautta koko Parnassos tuli loistavaksi ja valaistuksi kirkkaudessa ja ihanuudessa."
"Jo rusohohteinen Aurora
Käy sulle, Svea, nousemaan,
Autuudensarvi seurassaan,
Ja kaunis, kukoistava Flora."
Nyt maailman ensimmäinen kultainen aika on takaisin tuleva ja kaikki kukoistukseen joutuva Kristiinan, Kustaavien periättären kautta. Jokainen sääty saa tarpeensa kaikesta, mitä hän toivoa voi.