"Ken pimeän ja päivän luopi,
Ken Jupiterin voittavi,
Hän, Phoebon loiston mestari,
Hän onnen myöskin meille suopi.
Jumala suokoon Svean maalle,
Myös valtaistuimelle sen
Runsahan armopaistehen,
Ja pitkää ikää Kristiinalle."
15. Suosikit.
Hän ylenkatsoi suosikkejansa.
Löytyi todellakin niitä, jotka luulivat, että kultainen aika oli takaisin palaava. Niin monta voittoa, niin paljon kunniaa, niin loistavaa neroa, niin oppineita kiitospuheita, niin runsaita lupauksia nuriseville säädyille kuningattaren kruunauksessa! Valtiopäivillä olleet talonpojat lähtivät kotia jouluksi 1650 pettynein toivein, mutta vahvalla luottamuksella Kristiinaan, että hän kaikki parantaisi, kun hän vain saisi vallan herrojen melun yli. Ne ne olivat, jotka panivat sodan alkuun, ne, jotka kansaa sortivat, ne, jotka tuhlasivat valtakunnan varat. Jumala siunatkoon Kersti röökinää; eikö hän ole antanut valtakunnalle rauhaa; eikö hän ole pannut pois viralta torven soittajat ja vaskirummun lyöjät, kammariherransa ja hovijunkkarinsa? Ja porvari sanoi tuttavilleen markkinoilla, ja talonpoika rukoili pappinsa kanssa kirkossa siihen aikaan, kun rahatoimikammari tyhjennettiin voitonriemuisen Parnasson tähden: Jumala siunatkoon Kersti röökinää ja suokoon hänelle pitkän hallitusajan!
Kaksi vuotta myöhemmin, kun pitkämatkaiset tuttavat kysyivät kauppiaalta porvariluukun luona: "Mitä Tukholmasta kuuluu?" eivät he vastausta saaneet, tahi jos saivat, niin porvari ensin katsoi arasti ympärilleen ja kuiskasi: "Sanotaan, röökinä on lumottu."
"Kuka sen on tehnyt?"
"Sitäpä ei kukaan tiedä, mutta muutamat arvelevat, että sen on tehnyt vanha rouva Ebba Brahe, joka nuoruudessaan lumosi kuningas-vainajan, röökinän isän."
Kirkkoon kokoontui kansa kolmen kuninkaan päivänä, kun teksti antoi erityistä aihetta rukoilemaan hallitsian puolesta, ja kysyttiin papilta saarnan jälkeen, mitä Tukholmasta kuului. Rakas isä väänteli patalakkiansa eikä ollut kärkäs vastaamaan, mutta kun häntä pakotettiin, niin hän huoaten vastasi, että oli monta sutta, jotka nyt olivat hiipineet lammashuoneeseen. "Siellä Tukholmassa on nyt yltäkyllin ulkomaalaisia oppineita", sanoi hän, "ett'ei kukaan enään uskalla sylkeäkkään kadulla. Kaikki he kieltävät Isän Jumalan ja uskovat perkelettä, joka heille kirjoja kirjoittelee. Ja jokaisesta sellaisesta kirjasta, jonka he painettuna jättävät Kristiina kuningattarelle, saavat he tuhannen taalaria, ellei enemmänkin, ja vielä lisäksi kultavitjat, jonka lukossa on käärmeen koukeroita."
Vanha ritari, joka oli palannut sodasta runsaine saaliineen ja rakentanut itselleen maaseudulla linnan, kysyi kotiin tulleelta pojaltaan: "Mitä Tukholmasta kuuluu?" — Poika, Ranskan uusimman muodin mukainen keikari, kohotti olkapäitään ja vastasi sellaisella huolettomalla äänellä, jota nuoriso tähän aikaan oli oppinut käyttämään: "Röökinä on hullu." — "Mitä? Hän, joka on lisännyt meidän oikeuksiamme, hän, joka on lahjoittanut meille kaksi kolmatta-osaa valtakunnan maasta!" — "Niin", vastasi jälleen nuori jalosukuinen kohottaen uudestaan olkapäitään, "miksikä sitä nimittäisin, joka leipoo kreiviä, vapaaherroja ja aatelismiehiä, aivan kuten leipuri leipiä kypsentää, ja lahjoittaa niin runsain käsin lahjoitusmaita, ett'ei kukaan enään tiedä, onko toinen ennen häntä saanut saman tilan?" — "Olet oikeassa", sanoi isä. "Kun ei enään ole mitään lahjoitettavana, otetaan meiltä kaikki pois."